KORKEAKOSKEN VALTAUS 19.3. 1918

Tuskin maaliskuisen alkavan päivän kajo näkyi idän taivaalla, kun jo
Nummelassa oli vilskettä ja vipinää. Miehiä oli kaikkialla. Oli massia, pussia,
reppuja ja kiväärejä, miehiä lojui ympäri lattiaa, mikä vielä unessa, toisten
jo tupakoidessa ja miettiessä, mitä alkava päivä tuo tullessaan. Nämä olivat
punakaartilaisia, osaksi Etelä-Suomesta, muun muassa turkulaisia oli paljon.
Miehet olivat väsyneitä, sillä melkein kaikki olivat taistelleet Väärinmajan ja
Vilppulan rintamilla viikkokausia. Edellispäivä oli ollut kohtalokas, sillä
Vilppulan rintama oli murtunut ja sen myötä myös Väärinmaja, missä oli
ollut kovia taisteluita.

Vilppulan rintama kesti seitsemän viikkoa, ennen kuin murtuma tuli.
Punakaartilaiset perääntyivät Lylyyn osaksi junalla ja mikä millakinpelillä.
Väärinmajalaiset tulivat hevosilla ja jalkaisin. Sekasorto oli ilmeinen.
Samaan aikaan iltahämärissä nähtiin Lylyjärven toisella puolella lumipuvussa
hiiviskeleviä valkoisia. Olivat tiedustelijoita, ottamassa selvää tilanteesta.
Punaisia oli Lylyn asemalla samaan aikaan ainakin toistatuhatta odottamassa junakuljetusta Tamperetta kohti.

Siinä miesjoukossa pidettiin pikainen neuvottelu, ruvettaisiinko panemaan
vastaan täällä Lylyssä, vai lähdettäisiinkö etelää kohti. Osa oli sitä mieltä,
että pannaan vaan Lylyssä heti vastaan, toiset olivat eri mieltä ja halusivat
lähteä Korkeakoskelle. Ei haluttanut ruveta tappelemaan Lylyssä. Muutama
tykki oli tuotu asemalle ja miesten joukosta alkoi kuulua myös huutoja ja
kehotuksia tykkimiehille.
- Antakaa nyt paukkua tuonne järven taakse.

Järventakaisen heinäladon luona näkyi jatkuvaa liikettä.

Tykkimiesten aikansa jahkailtua he saivat tykkinsä siihen kuntoon, että
ensimmäinen laukaus lähti kohti järven takana olevaa peltoaukeaa ja sen
keskellä olevaa latoa. Kranaatti räjähti kaukana pellon takana olevan metsän
reunassa. Kaiku kiiri pitkin järven rantoja, kunnes lopulta häipyi kuulumattomiin. Tykkimiehet korjasivat tykkinsä asentoa ja uusi kranaatti
lähti järven taakse osuen latoon, jonka nurkasta lähti puolet pois. Siihen
lopetettiin ampuminen muiden tehtävien takia.

Koska luvattua junaa ei kuulunut punakaartilaisia hakemaan, alkoivat
miehet käydä levottomaksi, sillä nälkä ja väsymys painoi päälle. Yksi ja
toinen ehdotti, että lähdettäisiin jalkaisin Korkeakoskelle. Yhtenäistä johtoa
ei ollut olemassa ja niinpä pieniä ryhmiä lähti toinen toisensa jälkeen kohti
Koskea. Pian oli koko porukka matkalla taivaltamassa tätä 11 kilometrin
matkaa pimenevässä maaliskuun illassa. Hiljaista oli, mieliala matalalla eikä
siinä paljon puheltu. Kaikkia vaivasi epävarma tulevaisuus.

Puolenyön maissa saavuttiin Nummelaan väsyneinä ja nälkäisinä. Mitään keittoruokaa ei ollut enää saatavilla tähän vuorokauden aikaan, mutta
leipää, hapanta leipää kyllä oli ja sitä miehet mutustelivat pahempaan nälkäänsä. Vähitellen mies miehen jälkeen oikaisi itsensä makuulle pantuaan
repun päänsä alle. Siinä sitä sitten nukkui miestä vieri vieressä, monesta
maakunnasta ja pitäjästä lähteneitä. Kaikilla oli yhteinen tavoite, paremman
elämän puolesta.
- Vielä siellä sentään joku sytyttelee piippuaan ja miettii. Ajatukset ovat
kaukana kotona, missä vaimo ja lapset odottavat isää tulevaksi. Monen isän
kohdalla lähtö on ollut viimeinen, päättyen johonkin soramonttuun kaukana
kotipitäjästä. Mutta vielä eivät asiat olleet näin pitkällä. Tulevaisuus oli vasta edessä päin, eikä siitä kukaan tiennyt.
- Vihdoin kaikki äänet hiljenivät sisällä. Vain ulkona kuului vartiomiehen
askelten ääniä hänen kiertäessään taloa.

Aamun alkaessa sarastaa sieltä täältä kuului huutoa.

- Korkeakosken komppania kokoontuu Nummelan eteen tielle!

Alkoi kova kiire miesten etsiessä reppuunsa leipää, eipä sitä juuri muuta särvintä ollutkaan. Aamuteetä oli kyllä juotu, mutta seuraavasta ruokailusta ei kellään ollut tietoa. Sen vuoksi leipä teki kauppansa ja reput täyttyivät
leivästä ja patruunoista, joita oli määrä ottaa mukaan mahdollisimman
paljon.

Vähitellen miehet sitten kokoontuivat tielle jonkinlaiseen parijonon
tapaseen. Kaikki kyselivät toinen toisiltaan minkä tästä pitäisi lähteä.
Kukaan ei tiennyt. Sitten tuli komppanian päällikkö Martti ja kysyi
ensimmäiseksi, että näinkö vähän teitä on. Joku sieltä joukosta huusi:
“Ukkomiehet ovat vielä akkojensa vieressä”. Mutama kymmenen miestä
heiotä oli koolla. Joukossa muutamia vieraitten komppanioiden miehiä, jotka
halusivat päästä myös mukaan.

Niin sitä lähdettiin marssimaan pitkin kylänraittia kohti aseman seutua.
Matkalla monen tlaon pihassa oli touhua. Kelkkoihin lastattiin missä mitäkin
myttyä, joku lastasi suksien päälle jopa makuupatjoja ja lisäksi muut
tavaraa, joita luuli pakomatkalla tarvittavan. Kaikilla oli kiire päästä sodan
jaloista pois. Käpylän uusilla rakennuksilla oli hyvä suuri kellari ja sinne
meni suojaan moni perheen äiti lapsineen.

Komppania jatkoi matkaa vielä aseman ohikin parin kilometrin verran
Hautalan vyllille saakka. Siellä pysähdyttiin ja Martti alkoi antaa ohjeita
miehilleen.
- Sinä Jussi jäät tähän lähemmäs rataa ja vaikka Toivo menee tuolle toiselle
puolelle. Pankaa sakki kahtia ja muodostakaa ketju sitten molemmin puolin
rataa niin pitkälle kun miehiä riittää.
- Urho, mene sinä tuolle korkeimmalle kohdalle, sieltä on hyvä näköala
radan suuntaan. Jos jotain rupee näkymään tai kuulumaan, niin lähettäkää
tieto ketjua pitkin minulle. Annan sitten merkin, koska ruvetaan ampumaan.

Siinä sitten maattiin ja odotettiin tunti, ehkä parikin. Joku luuli silloin tällöin
näkevänsä liikettä edessä, kun lunta putoili kuusen oksilta pannen ne
liikkumaan. Aika alkoi jo tuntua pitkältä, kun mitään ei tapahtunut.
Lähimmät miehet keskustelivat hiljaa keskenään ja aprikoivat, mahtavatko
valkoiset tullakaan, kun päiväkin on kohta puolessa välissä.

Mutta ei aikaakaan, kun asemalta alkoi kuulua kiväärin pauketta välillä
hiljentyen ja taas kiihtyen. Miehet katsoivat hämmästyneinä toisiaan, mitä
se nyt on? - Joku sai sanotuksi:
- Jumalauta, nyt ne lahtarit on asemalla ja me olemme täällä. Me ollaan
kohta piirityksessä, jos ei pian lähdetä.

Ei siinä komentoja tarvittu, kun kaikki olivat jo pystyssä. Martti yritti antaa
ohjeita:

- Mennään Niemelän tietä Kopsamon tielle ja sieltä edelleen Koskelle.
Tullessaan aamulla he olivat kuulleet asemalla olevilta miehiltä, että
punaisten panssarijuna oli tulossa Tampereelta. Siihen miehet nyt panivat
toivonsa yrittäessään päästä Koskelle ja sieltä panssarijunaan. Suurin osa
lähti Niemelän tielle toisten pyrkiessä suorin tein kylä kohden.

Kohta olivat Niemelän tien kulkijat Sepin Maijan mökin luona. Siitä lähtikin
kapea polku Kopsamon tielle Veräjänsuun kohdalle. Miesjoukko lähestyi
varovasti valtatietä. Ennen tietä kasvoi taaja kuusikko ja sen suojasta
miehet tähystivät tielle ja huomasivat, että tie oli täynnä miehiä.

- Keitä te olette, huusi Maito Jussi eli Jussi Niemi? Ei kuulunut vastausta.
- Keitä te olette? huusi Jussi uudestaan.

Silloin alkoi kiväärit kolista ja samalla paukkua. Miehet kääntyivät ja
juoksivat minkä pääsivät Sepin Maijan kiviaidan suojaan. Toiset jatkoivat
juoksuaan ja pääsivät Piiloon menevälle talvitielle ja jatkoivat matkaa sinne
päin. Muutamia miehiä jäi kiviaidan taa he alkoivat ampua maantielle päin.
Viimeiset lähtijät jotka jättivät kiviaidan olivat kolme miestä, Mäkelän toivo
Urho ja Salon kauppalasta kotoisin oleva nuorukainen. Nämä kolme lähtivät
toisten perään Piilon tielle tavoittamaan edellä meneviä. Ohitettuaan Piilon
talon ja lähestyessään Kopsamolle vievän tien yhtymäkohtaa, he näkivät ja
kuulivat, että Atliskan mäellä ammuttiin kiivaasti. Samalla he huomasivat
omien miesten juoksevan aukealla pellolla Helperiin menevällä tiellä. Näitä
miehiä valkoiset ampuivat minkä kerkisivät ottaen tukea rakennusten
nurkista. Matkaa oli kuitenkin siksi paljon, että kehenkään ei sattunut.
Miesten juostessa henkensä edestä metsän reunaa kohti ja ylittäessä Tyyttysillan” he saapuivat kohta Salokuntaan vievälle tielle. Edetessään
kohti Rasinkorpea ja saapuessaan Pajuojalle he huomasivat edessään olevan
mäen päällä tulossa olevia valkoisten joukkoja. Ei ollut muuta
mahdollisuutta kuin antautua.

- Tässä saavutti matkan päänsä 26 punaista soturia yrittäessään päästä
omiensa luo. Yksi ainoa, Setäsen Antti säilyi hengissä piilottamalla itsensä
lumen ja pajupuskien sisään. Yön pimeinä tunteina hän vasta uskalsi lähteä
pois pajukosta, missä ympärillä joka puolella oli tovereiden kylmenneet
ruumiit.
- Antti läksi kohti Hirsilää ja poikkesi Levon torppaan vähän
lämmittelemään. Emäntä kehotti Anttia palaamaan kotiinsa rauhottaen
sanomalla: Ei ne sinulle mitään pahaa tee, nuori poikahan sinä vasta. Antti
palasi kotiinsa, mutta parin päivän päästä hänet haettiin ja vietiin Lylyn
monttuun ammuttavaksi. Näin päättyi kurjan työläisperheen 16 vuotiaan
pojan elämä. Eikä valittaa auttanut - tänä epävarmuuden aikana
yksinhuoltajaäiti yritti viedä eteenpäin suurta lapsilaumaansa - nyt yhdellä
vähentyneenä.

Kolmikon katsellessa pellolla juoksevia tovereitaan ja heitä ampuvia
valkoisia Atliskan mäeltä, he päättivät tuonne he eivät aio lähteä
maalitauluksi. Muut mahdollisuutta, kuin yrittää lähteä Kopsamolle päin.
Toiseksi näytti siltä, että valkoisten jälkijoukot olivat Atliskan mäellä ja niin
ollen tie Kopsamon suuntaan olisi vapaa. Kolmikko eteni varovasti tiensivua
metsikön suojissa ja tuli pitkän Rauhian mäen päälle, mihin takaapäin ei
ollut näkyväisyyttä. Tiellä ei myöskään näkynyt mitään liikettä. Miehet
juosta hölkkäsivät mäkeä alas ja ylitettyään Rauhian sillan, erkanivat
talvitielle, joka vei Jussilan talon ohi alempaa, kohti Kytökorpea.
Kytökorvella, jossa talvitie jälleen yhtyi päätiehen, pidettiin neuvottelu siitä,
mihin oikein pitäisi lähteä. Kopsamon ristille ei ollut menemistä, sillä siellä
kävisi varmasti huonosti. Toivo ehdotti, että noustaan tästä vasemmalla
puolella oleville Tulusvuorille ja mennään pohjoista kohti. Lylyn puolessa
syntyneenä ja innokkaana metsämiehenä Toivo tunsi ja tiesi kaikki maat ja
maisemat Lylyn ympäristössä.

Niin miehet lähtivät rämpimään umpihangessa kohti Tulusvuoria. Se oli lähin
tavoite sillä hetkellä, muuta he eivät osanneet ajatella. Pääasia oli päästä
metsän suojaiseen turvaan ja koota ajatuksiaan. Päivä oli ollut tapahtumarikas, ennen kokematon jokaiselle heistä. Mitä oli tulossa, sitä oli
turha ruveta arvailemaan.

Maaliskuin aurinko oli saanut lumet nuoskaksi, joten matkan teko oli hidasta
ja raskasta. Pikku hiljaa päästiin kuitenkin Tulusvuoren rinteille. Päätettiin
vähän samalla levähtää. Istuttiin siinä rikkinäisen kallion vierellä, jalat
tuntuivat märiltä, sillä kengät olivat kastuneet ja mieliala oli matala.
Kaikesta huolimatta matkaa oli vielä jatkettava ennen pimeän tuloa. Sitä
ennen miehet päättivät vähentää reppujensa painoa. Heillä oli aamulla
jaettuja kiväärin patruunoita moinia kymmeniä miestä kohden.

- Tuossa on mukanva kiven kolo, pannaan sinne, tuumi Toivo. Ei me niitä
enää tarvita, suotta ovat painamassa. Jätetään vaan muutama kampallinen
miestä kohden. Niin tehtiin, sinne jäi patruunoita kiven koloon lähes
kolmesataa.

Matkaa jatkettaessa Toivo aprikoi, ettei Koppelon kylään olisi enää
pitkältikään.

- Jos löydettäs jostakin pellon laidasta sellainen heinälato, jossa olis heiniä,
mentäs heinien sisään, siellä olis lämmin olla yötä. Vihdoin he saapuivat metsäiosen pellonlaitaan ja katseet kiersivät sen laitoja löytääkseen ladontapasen - ja siellähän se oli pitkän metsään pistävän saran
päässä. Rämpiessään pellon laitaa ja saavuttuaan ladon luo he näkivät, että
ladosta oli haettu heiniä, mutta ei ihan lähiaikoina. Heiniä oli vielä paljon
jäljellä, joten he päättivät yöpyä ladossa. Talvinen päivä oli alkanut jo
hämärtyä, joten oli syytä uskoa, ettei heinänhakijoita tulisi ainakaan tänä
iltana enää.

Miehet kömpivät vuoronperää oven yläosassa aukosta lämpöisiin heiniin.
Nälkä ei tuntunut olevan, mutta väsymys oli sitä suurempi, olihan päivä ollut
raskas its ekullekin heistä. Siinä jäjestäessään reppujaan ja kivääreitään
vierelleen tuli puheeksi, mistä kolmas kaveri oli tähän porukaan tullut. Toivo
ja Urhohan tunsivat toisensa, mutta tämä kolmas oli vaivan tuntematon.
- Minä olen kotoisin Salon kauppalasta läheltä Turkua ja nimeni on Lauri -
Lauri Laakso. Läksimme yhdessä isäni kanssa turkulaisten komppanian
mukana. Isä jäi Tampereelle, kun minä jatkoin matkaa mennäkseni
Vilppulan rintamalla, mutta tässä sitä ollaan ilman päämäärää. Pelkään
pahinta - mitä tuleman vielä pitää? Lähdin teidän peräänne sieltä pienen
mökin kiviaidan takaa. Ammuin muutaman kerran sinne tielle päin, jossa
valkoiset olivat ensin ampuneet meitä aivan läheltä. Oli siinä tuuria, kun
eivät osanneet. Se tiuha metsä oli onneksi meidän suojamme. Me olimme
viimeisiä siinä kiviaidalla ja siitähän minä sitten säntäsin teidän peräänne
saadakseni teistä turvaa, olihan paikkakunta itselleni ihan outoa seutua.

Lauri oli lopettanut kertomuksensa ja päätettiin yhdessä yrittää unen päästä
kiinnisaantia. Miehet vetelivät heinä päälleen, vain vähän henkireikää
jätettiin ja niin siellä heinien lämmössä nämä kolme henkipattoa pikku hiljaa
vaipuivat unen suloiseen helmaan unohtaen koko pahan maailman - ainakin
uskoen niin.

Levottomasti nukutun yön jälkeen Toivo heräsi ensimmäisenä ja alkoi
herätellä poikia, jotka vielä olivat täydessä unessa.

- Hei pojat, herätkää, meidän on lähdettävä jatkamaan matkaa Hirvin kylää
kohti ja etsittävä uusi lato seuraavaksi yöksi.

Eivät he enää uskaltaneet viipyä ladossa, sillä aurinko teki jo nousuaan ja
valaisi säteillään pellon laidassa olevien puiden latvoja ennustaen päivästä
tulevan aurinkoisen ja lämpimän. Koottuaan tavaransa miehet kömpivät ulos
ladosta ja painuivat metsän suojaan. Toivo edelle kolmikko teki matkaa
suuntana pohjoinen tai ainakin suurin piirtein sinne päin. Yöllä oli ollut pieni
pakkanen, hangen pinta oli vähän kovettunut, mikä kävellessä aiheutti
aikamoisen rohinan. Käveltyään jonkin aikaa ja ylitettyään Koppelojärven
tien he tulivat synkkään kuusikkoon. Siinä vähän levättiin ja päätettiin
keittää vettä. Kuusista taiteltiin kuvia oksia ja kohta virisi iloinen tuli puun
juurelle. Lunta pistettiin emalimukit täyteen, sillä sellainen oli joka miehen
repussa ja sitten sulatettiin valkean päällä lisäten lunta tarpeen mukaan.
Kohta olivat mukit täynnä poreilevaa kuumaa juotavaa. Samalla kaivettiin
repuista vähiä eväistä ja päätettiin syödäkin, sillä oltiinhan kävelty hetken
matkaa, eikä pieni aamupala näin ollen olisi pahitteeksi.

Kun oli syöty ja lepäilty sulan kuusen juurella, päätettiin jatkaa matkaa ja
uutta heinälatoa seuraavaksi yöksi. Siinä se päivä kului kävellessä. Vihdoin
saavuttiin taas metsäpellon laitaan ja latokin näkyi jonkin matkan päässä. Ei
sinne kuitenkaan vielä saattanut mennä, vaan vasta pimeän tullen, päättivät
miehet. He kuluttivat aikaansa lähellä latoa olevassa metsikössä ja
tähyilivät, tulisiko mahdollisia heinän hakijoita, sillä jäljistä päätellen niitä oli haettu aikaisemmin.

Vihdoin aurinko teki laskuaan metsän taa ja alkoi tulla hämärä. Vielä vähän
aikaa odoteltuaan miehet uskalsivat mennä latoon pehmoisten heinien
päälle lepäämään ja syömään jälleen vähäisiä eväitään. Miehet viettivät
kaksi seuraavaakin yötä tässä samassa ladossa. Päivät he oleilivat metsässä
ladon lähistöllä ja illan tullen palasivat latoon. Mieliala alkoi olla matalalla,
eivätkä he osanneet ratkaista mitä pitäisi tehdä. Ruokapuolikin alkoi näyttää
heikolta. Jotain olisi tehtävä tilanteen laukaisemiseksi - mutta mitä?
Ulkomaailmasta ja sen tapahtumista heillä ei tietenkään ollut mitään kuvaa
eikä näin ollen sen varaan ollut mitään suunniteltavissa.

Kolmannen yön jälkeen he päättivät jatkaa matkaa Hirvin kylää kohti.
Jonkun matkaa käveltyään he saapuivat pienehkön suon laitaan. Kaukaa he
olivat jo kuulleet, kuinka teeret soivat suolla ja sen laitamilla. Tuntui, että
koko maailma oli täynnä niiden pulputusta. Eikä aikaakaan, kun yksi
ukkoteeri tulla kohahti männyn latvaan melko lähelle ja alkoi kiihkeästi
suhautella. Silloin toivon metsämiehen veri kuohahti ja hän alkoi kopeloida
kivääriään ja sanoi pojille.

- Ammunko sen?

Pojat saivat Toivon kuitenkin luopumaan aikeestaan sanomalla miten
kauaksi ampuminen kuuluu, joten parempi olisi jättää tekemättä.

Miehet jatkoivat taas matkaa, eikä siinä paljon keskusteltu, kukin oli omissa
ajatuksissaan. Kun oli jonkin aikaa tehty matkaa niin Toivo, joka kulki
edeltä, pysähtyi yhtäkkiä ja osoitti kädellään eteenpäin.

- Tuolla, katsokaa tuolla on valkoisia
- Missä?
- No tuolla, ettekö näe, niitä on monta miestä, ne varmasti ampuvat meidät.
- Ei me mitään nähdä, eikä siellä ole ketään.

Pojat tajusivat, että Toivo näki harhoja ja yrittivät parhaansa mukaan
rauhoitella kaveria. Vei aikansa, ennen kuin Toivo rauhoittui ja uskoi itsekin,
että se oli ollut vain harhanäky, joka johtui jännityksestä ja väsymyksestä.
Levättyään jonkin aikaa miehet jatkoivat matkaa kohti Hirviä. Maaliskuun
aurinko teki jo laskuaan, kun he saapuivat tuntemattoman pellon reunaan.
Alkoi tavanomainen ja löytyihän sekin vihonviimein erään niemekkeen
takaa. Oli tuuria sikäli, että tässäkin ladossa oli vielä heiniä, vaikka jäljistä
päätellen niitä oli käyty hakemassa, ihan lähiaikoina ei kylläkään. Kevätillan
hämärä vaihtui hiljalleen yön pimeydeksi. Viimeiset pöllöjen soidinhuudot
olivat loppuneet, kun miehetkin yksi toisensa jälkeen olivat nukahtaneet
väsyneinä päivän rasituksista.

Viidennen päivän aamun sarastaessa miehet jälleen kokosivat vähät
varusteensa ja painuivat päiväksi metsään; sen suojassa oli turvallisempaa.
Lähtiessään aamulla ladosta he olivat päättäneet palata sinne vielä
seuraavaksi yöksikin. Päivä kului metsässä joten kuten. Syötiin vähiä eväitä
ja pohdittiin tilannetta. Kaikki kolme olivat sitä mieltä, että on pakko mennä
ihmisten ilmoille, sillä eväät olisivat kohta loppu.

Aurinko oli jo laskenut, kun miehet palasivat ladolleen ja näkivät jäljistä että
ladosta oli haettu kuivia heiniä päivän aikana. Vielä niitä oli jäänytkin, joten
he päättivät kaikesta huolimatta yöpyä vielä tässä toivoen ja uskoen, ettei
heidän edellisen yön oleskeluaan oltu huomattu, olivathan he yrittäneet
hävittää jälkensä parhaansa mukaan.

Yö kului rauhallisesti. aurinko kultasi ja puiden latvoja, kun matkaa jatkettiin
suuntana Hirvi. Iltapäivällä oltiin lähellä Hirvin kylää, Toivohan tunsi ja tiesi
täällä paikat. Sopivaa viljelysaukeamaa ei ollut, eikä siis latoa, missä yöpyä.
Päätettiin olla kuusen juurella yö. Yöstä tuntui onneksi tulevan melko
lämmin. Kevät teki tuloaan, oltiinhan jo maaliskuun loppupuolella.

Kaikesta huolimatta aamu tuntui kolealta. Huonosti oli nukuttu, sekin
osaltaan vaikutti viluisuuteen. Kun oli keitetty vettä ja juotu, olokin kohentui
ja mieliala vähän virkistyi. Keskusteltiin, mitä tässä nyt pitäisi tehdä, sillä
pakko oli lähteä metsästä, syötävää ei enää ollut. Kun muutakaan ratkaisua
ei ollut näkyvissä, Urho kertoi enonsa asuvan Järvenpään talon lähellä
olevassa Rajalan torpassa.

-Mitähän, jos mentäisiin sinne nyt ensin?

Hämärän tullen miehet suuntasivat kulkunsa kohti torppaa. Riihen luota
katsottuna kaikki näytti rauhalliseslta.sovittiin, että Urho menee ensin yksin
sisälle ja toiset jäävät navetan luokse odottelemaan. Tuvan ikkunasta näkyi
pieni valon tuikku, josta päätellen sisällä vielä valvottiin.

Pimeässä eteisessä haparoiden ja löydettyään oven Urho avasi sen hiljaa,
astui tupaa ja nähtyään hämärän läpi enon istumassa pöydän ääressä
tupruttelemassa piippuaan, tulija toivotti - iltaa. Eno siristeli silmiään
nähdäkseen kuka sitä näin myöhään on liikkeellä. Kotvan kuluttua kuului:

- Onkos se Urho?
- On, minä se olen.

Urhon selitettyä asia enolleen, eno käski kutsua toisetkin sisälle
lämmittelemään. Miesten tultua tupaan neuvoteltiin kaikki yhdessä ja tultiin
siihen tulokseen, että eno käy läheisessä Järvenpään talossa kertomassa
luokseen tulleista kolmesta miehestä ja kysymässä, mitä niiden kanssa
tehdään.

Järvenpäässä kehotettiin tuomaan miesten kiväärit sinne ja aamulla luvattiin
kyytiä miehet Korkeakosken asemalle, missä oli valkoisten esikunta. Enon
palattua talosta ja kerrottua miehille, mitä oli sanottu, he luovuttivat
kiväärinsä enolle, joka vei ne taloon. Eno oli luvannut yösijan, vasta aamulla
oli sovittu mentäväksi Järvenpäähän.

Olo tuntui jotenkin helpottuneemmalta, olihan tulossa ainakin jokin ratkaisu
tähän miesten epävarmuuteen. Enon vaimo Fiinu, joka oli jo asettunut
vuoteeseen nousi ja katsoi jotain syötävää pöytään. Miehet söivät hyvällä
ruokahalulla, vaikkei mitään herkkuja ollutkaan tarjolla. Takassa hiipuva
hiillos hehkui lämpöään ja olo tuntui ihmeen hyvältä metsässä vietetyn
seitsemän vuorokauden jälkeen. Lämpö raukaisi miehiä ja ennen pitkään
tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus miesten oikaistua lattialle pitkäkseen ja sitä
tietä unten maille.

Miesten herättyä tuvassa oli jo elämää. Osa lapsista oli herännyt myöskin ja
katselivat ihmeissään lattialla lojuvia miehiä. Ja pian oli koko tuvan väki
jalkeilla. Miesten juotua ja syötyä jotakin aamupalaa, he hyvästelivät ja
kiittivät talon väkeä lähtivät enon perässä kohti Järvenpään taloa.

Järvenpäässa oli jo hevonen valmiina pihassa odottamassa kyydittävä. Ei
siinä paljon puhuttu miesten asettuessa rekeen. Joku renkipojista istui
kuskinpukille ja niin lähdettiin kohti Korkeakoskea. Hiljaisuuden vallitessa
ajeltiin läpi Kopsamon. Saavuttaessa Kytökorvelle joku heistä muisteli.

- Tuosta sitä lähdettiin viikko sitten rämpimään kohti korpea.
Matka jatkui ja kohta sivuutettiin veräjänsuu, jossa ensi kerran oli kohdattu
valkoiset vastustajat . Nyt oli kohdattava nämä aseettomana ilman mitään
ehtoja. He olivat nyt hävinneen puolen miehiä ja täysin voittajan armoilla.

Asemalla poikkesi näkymä aikaisemmasta sikäli, että nyt punaiset
käsivarsinauhat olivat vaihtuneet valkoisiksi. Lyhyt juna puuskutti asemalla
veturi pohjoiseen päin. Suojeluskuntalaisia hääri sen ympärillä ja muutama
siviilipukuinen mies oli nousemassa junaan suojeluskuntalaisten saattamana. Suojeluskuntalaiset ottivat sitten miehet - nämä uudet
tulokkaat - haltuunsa ja veivät heidät suoraan valkoisten esikuntaa, joka
sijaitsi asemarakennuksessa.

Miesten astuessa esikunnan eteen pikainen silmäys osoitti siihen kuuluvan
Niemelän, Helperin ja köllin isäntien, opettaja Murron, puheenjohtajana oli
Jaskari . (Saattoi olla muitakin, mutta eivät ole tiedossa)

-No kuin niitä sikoja nyt lähtee? - Tämä oli Köllin isännän ensimmäinen
kysymys Mäkelän Toivolle. Toivo oli ollut ottamassa Köllistä sikaa
punakaartin muonitukseen aiemmin ja siitä isäntä halusi nyt muistuttaa
ensimmäiseksi.

Toivo vastasi:

- Eihän niitä nyt tietenkään mitenkään.

Kuulustelujen jälkeen kysyttiin Urholta:

- Millä kuolemalla haluat kuolla?

No, mitä ne ovat? - kysyi Urho

- Hirttäminen , polttaminen, ampuminen ..

- Ampuminen - oli Urhon vastaus.

Lopuksi Jaskari kehoitti vartijoita viemään vangit toisten joukkoon.

Vankeja säilytettiin asemarakennuksen pohjoispäässä. Siellä oli uusille
tulokkaille tuttuja Kosken miehiä, mm Ekmannin Hermanni ja Kukkulan
Matti, joka itsellenikin veisteli sellaisen pöydän reunalla keikkuvan sahaukon
sairastaessaan jalkaan Johanssonin mummon pakarissa, kun oli pudonnut
kenkätehtaan rakennustellingeiltä. No, tämähän oli sellainen pieni episodi,
joka muistui mieleen, mutta jatketaan vielä vankien kohtaloa. - Niin, nämä
uudet tulokaat asettuivat toisten joukkoon. Ei siinä paljon puhuttu, eikä
kyselty kuulumisia, odotettiin, mitä tuleman pitää.

Seuraavana aamuna juna jälleen odotteli asemalla. Siihen alettiin keräillä
miehiä lähteväksi ja tähän joukkoon huudettiin myös Toivoja Salon
kauppalan poika. Jäljelle jääneet miehet olivat pelosta kauhuissaan -
huudetaanko heidän nimiään. Ekmanin Hermanni takertui vierellään
lojuvaan kaveriinsa Urhoon ja kyseli:

- Vievätköhän he meidätkin?

Urho lohdutteli:

Ei ne meitä vie - vaikka itsekin pelkäsi, mutta lujahermoisempana pystyi
Hermannia rauhoittamaan.

Eräänä päivän kaksi pohjalaispoikaa - suojeluskuntalaisia nämäkin - tuli
ovelle ja huusi:

- Matti Kukkula, kengät jalkaan ja ulos!

Matti Arvasi heti, mitä oli kysymys ja sanoi pojille:

- Nyt tuli lähtö.

Ja Matti ammuttiin nykyisen Heimon Lassen talon paikkeille.

Päivät kuluivat pelon ja jännityksen vallitessa. Jälkikäteen on selvinnyt
sellainenkin asia, että mm, Maunulan tyttäret olivat lähetelleet esikunnan
herroille sellaisia terveisiä, ettei Alinan poikaa saa ampua. Kosken mummu
oli nuoruudessaan palvellut Maunulassa ja oli siellä kovasti pidetty. Tästä
syystä tyttärillä oli huoli Urhon kohtalosta. Mautakin puolustajia oli ollut.
Opettaja Murto, joka oli ollut Urhon opettaja kansakoulussa, puolusti
myöskin, samoin Helperin vanha isäntä, jolla Urho oli ollut hanslankarina
isännän urakoidessa rakennus- ja remonttihommia. Ja näin ollen isäntä tunsi
myös Urhon kunnon nuorukaiseksi.

Viikon vankina olon jälkeen Urho ja Hermanni päästettiin sitten kotia.
Yhdessä opettaja Murron kanssa, entisen opettajansa suojeluksessa, pojat
astelivat rinta rinnan kohti kotia. Näin oli kohtalon sormi riepotellut ketä
milläkin lailla. Itku silmässä Urho istuutui keittiön pöydän ääreen syömään
niitä vähäisiä ruokia, mitä äiti oli onnistunut jotakin saamaan kokoon, sillä ruuasta oli huutava puute. Minä istuin pallilla ja katselin syöntiä ja olin onnellinen, kun isoveli oli jälleen kotona.

Muistiin merkitty Korkeakoskella 7.9.1982