Santeri Rahkonen

KOSKEN TARU

Koskenhaltija kertoo Santeri Rahkonen 1958

Koski kahleetonna vettään vyörytteli
vuolahana suurta merta kohti.
Hongat rantamillaan huojutteli
karhu kuninkaana metsän karjaa johti.

Ajat, ajattomat vuosimiljoonaiset
vapaana näin oli kuohuellut.
Ketä erämiehet - mistä ensimmäiset
ken nimen hälle lienee nimitellyt.

Saapui partaillensa kerran Lapinkansaa
niukkaa einettänsä etsiskellen.
Metsään, veteen asetellen ansaa
poro-eloansa paimennellen.

Surumielin lauloi joikujaan
Saamelainen ahdistuksen alla
susi sieppoi poron veronansa
ja Pirkkalainen lailla pahemmalla.

Väistyttävä oli Pirkan tieltä
periin pohjan väkevämmän alta.
Kysytty ei ei heikommalta mieltä,
kun vahvemman oli oikeus ja valta.

Mutta koski lauloi vanhaa vapauttaan
ei ollut vielä varsa päitsimissä.
Ylvästellen kuohui paremmuuttaan
voittajaa ei ollut ihmisissä.

Näin teutaroiden villivarsan lailla
yötä päivin riehui mahtiansa.
Mutta sijan pysyvän sai ihminen jo mailla
pirtti siellä täällä nosti savujansa.

Ei kerro kirjat ken kasken kaatoi
ken ohrahalmeen kylvi ensimmäisen.
Kans´ risukarhin pellollansa raatoi
ja paistoi hiilloksella ensi lämpimäisen.

Jo alkoi ajassamme uusi luku
uusi aika uudet tavat vaati.
Juurtui maille Pellervoisten suku
myllyn kolkkavaisen koskenkorvaan laati.

Vuodet vieri verkkaan hidastellen
moni polvi muutti mullan alle,
nälkä, rutto, sodat vuorotellen.
Vaan koitti aika viimein tekniikalle.


Kävi kosken reunamalle kerran mies
vakain tuumin katsoi kuohuntaa.
Keinot keksi, tavat taisi tiesi
ajatukset asetteli pintaan.

Mitä mietti senpä myöskin näytti
vangiks´ vaati kosken kuohuvaisen.
Hyöty työhön luonnonvoimat käytti
suitset suuhun varsan riehuvaisen.

Jo vyöryy virta määrättyä uomaa
uusi aika koneen mahdin alkaa
luonto palvoo ihmisneron luomaa
tehdaskengin verhotaan jo jalkaa.

Työntyy nahkaa, kenkää työssä tahti
koski laulaa uuden Sammon virttä
Palveluun on pantu villi mahti
lankuks laudaks vuolemahan hirttä.

Jo varttuu kylä, pirtti pirtin laitaan
kohos koulu, kaupat, juhlatalo.
Leipä leveämpi elämähän saitaan
kohentuupa myöskin hengen valo.


Puuhaa ihmissuku häärii hyörii
Kylä kohoo aina ehompana.
Vinkuu remmit remmit, sadat pyörät pyörii
koski kuitenkin on mahdin antajana.

On moni pää jo murentunut multaan
uusi astuu aina tilallensa.
Vaan nero jota vaihtaa ei voi kultaan
on säilyttävä mahti mainehensa.

Saa kevään tullen koski uutta voimaa
jonka luonto ajaks´antaa sille
taas uuden laulun koski saattaa soimaan
kunniaksi uranuurtajille.

Ken harrasmielin kuulla haluaa
ja partaallansa hetkeks viivähtäisi
hän kuulla voisi koskenhaltijaa
sen laulun mahdin, voiman ymmärtäisi.

Ei vihanlietsoja ei uhmapää
kuulla saata koskenhaltijaa
Myös lähimmäistään tulee ymmärtää
niin parhaimmin sen taian tajuaa.


Esitetty ensi kerran 15.4. 1958

 

Santeri Rahkosen runokirjasta, 1940-luvun loppupuolelta.

 

HARTAUSHETKI

Tule kanssani, kätesi annahan mulle
Teemme metsähän retken
Tien kirkkohon neuvon sulle
Missä vietämme hartaushetken

On varhainen aamu, sunnuntain
Kesän kukkien tuoksuvin aika
Näin kahden kuljemme rinnakkain
Meidät kiehtoo ihmeiden taika

Me kuljemme polkua kiemurtavaa
Halki koivikkolehdon nuoren
Jaloin kevein jatkamme astuntaa
Kohti lakea korkean vuoren

Nyt hiljaa – olemme perillä jo
Me päätämme matkamme tässä
Tämä paikka on Pyhien kartano
Ja täällä on Herra läsnä

OUTO MATKAAJA

En tiedä miks’ elän, mikä olen
En arvaa matkani määrää
Tietöntä taivalta polen
Oiskohan suuntani väärää
On matkata määrä vain mulla
Saanko milloin mä perille tulla

En ketään täällä mä tunne
Oon vieras myös itsellein
Jos katsoin vaikkapa kunne
Sain usvaa silmillein

Minun sieluni pyytää ja anoo
Mitä – kenpä sen arvata vois
Se ymmärtämystä janoo
Vaan kenpä sitä oudolle sois

TUNNELMAA

On elokuinen yö
Taivas kuparina kuumottuu
Yön salamat vain rantamilla lyö
Maan rauhaa häiritse ei mikään muu
Siellä täällä tuikkaa yksinäiset tähdet
Kuin kysyen: Etkö mukaan lähde

Yössä yksin istun kuni taiottuna
Viettämässä aikaa ajatonta
Aatos mataa niinkuin sidottuna
Mieleen palaa muistoa niin monta

Tähdet säihkyy haastain matkahansa
Tunne kumma väikkyy
Jospa oisin heidän seuranansa
Siellä rauhan rauhaton ma saisin
Siellä maiset huolet ehkä unhottaisin

IN MEMORIAM
(kirjoitettu Elin Joen hautajaisiin. Elin kuoli n. 20-vuotiaana.
Hänellä oli kaksoissisar, Eeva Joki,)

Yli tuonen tumman virran
Kolkon syvän
Kaaron venhettänsä soutaa
Matkaan ottaa kaivatuimman
Rakkaan hyvän
Kysymättä – Kuka ensin joutaa

Saapuu vene rauhan rantaan
Tuoni pitää perää
Astu hiljaa rannan santaan
Et’ nukkuvat ei herää

Maailman ei melu pauhaa
Hämärissä leudon lehdon
Siellä riittää ikirauhaa
Lämpimissä tuonen lehdon

KIROMANTIAA (1947)

Kerran äänesi sointua kuuntelin
Mitä kuulin – Tiedätkö silloin
Sinä suruja maalasit sävelin
Mistä ne sait – sano milloin

Oot kuullut kai laulua lintusien
Kaunista helkähtävää
Vaan mistäpä sävel niin murheinen
Ootko kuullut myös kehrääjää

Kerran salaa kasvojas katselin
Mitä näin – saanhan sanoa Sulle
Oli huulillas hymy mitä herttaisin
Muille totta se lie – eipä mulle

Kesän untuvapilviäkö katselit päin
Jotka vierivät verkalleen
Syyspilvikö kulki viivähtäin
Jättäin varjonsa sydämeen

Ehkäpä rakensit pilvihin linnan
Mutta et havainnut kai
Tähtien loisteessa syksyisen illan
Fata morgana oli se vain

Minä tunnen hetket tuskaiset
Ovat liiankin tuttuja mulle
Minä tunnen katkerat kyyneleet
Vaan en niitä sallisi Sulle

Joku lietesi luona lie viipynyt
Sen loisteessa lämmeten
Joku hiljaa ohitse hiipinyt
Vaikka olikin viluinen

LUKKI (19.10.1947)

Lukki se vaanivi loukossaan
ja tiukensi verkkonsa paulaa
Kas taaskin ma etoisan eineen saan
ja kuunnellen kurkotti kaulaa

Pieni surisi kärpänen tuskissaan
ja verkkoa pirstoa koitti
Vaan uupui raukka reuhtoessaan
niin viimein uupumus voitti

Ja lukki se maiskutti mielissään:
”Ei tarvis mun kylvää, niittää
on kehno ken nääntyvi nälissään
houkkia näitäpä riittää”

Vaan vuotahan ahmatti loukossas
päivää, kas seuraapi toinen
Myrsky jos nousee jäät verkoittas
se muistapa lukki – sä loinen

VANHA MÄNTY

Jylhän vuoren louhikossa
Salojärven kaltahalla
eli mänty renkku-oksa
multaa tuskin lainkaan alla
mutta vanha tietoviisas
tarinoita kyllä piisas

Ikää äijän käriläällä
lie monta vuosisataa
monet myrskyt nähnyt täällä
vaan kun onkaloissa mataa
vankat juuret kuten runko
siinä piili voima kunto

Usein poikkes vierailulla
siinä kotka taivahalta
saattoi myöskin joutsen tulla
joka järven rantamalta
kertoi tietomäärät summat
näiltä kuuli tarut kummat

Kirmipeipot oksillansa
näillä uutisia riitti
tuuli soitti urkujansa
kaiken vanhan yhteen liitti
niinpä kertyi tietomäärä
vaik’ oli varreltansa väärä

Ylempänä siinä kuusi
tyhjän kersku ylvästäjä
usein yllä verho uusi
tällä rastas räkättäjä
ainoana vierahana
joskus harvoin metsäkana

Eivät tienneet nämä suurta
eip’ ois kuusi kuunnellutkaan
ei myös kasvattanut juurta
verhoistaan vaan huoli turhaan
vaikka mänty varoitteli:
”Kasvattaisit juuriasi veli”

Kuusi korska kerskoavi
muhevampi mul on multa
kaivannenko neuvoasi
turha vaiva lie se sulta
vahingoks ei vanhan sana
tuumi mänty vakavana

Saapui kerran raju kyrsky
raivo suuri voimaltansa
kävi lainehilla tyrsky
kaatui kuusi kannaltansa
huusi: ”Auta mänty kuoma”
siihen sortui Luojan luoma

Mänty vain on kannallansa
varoittelee nuorempiaan
paras hoitaa juuriansa
kerskumatta pukimiaan
hyvä ottaa oppi vastaan
siin’ on voima ainoastaan

Sama satu ihmisellä
eipä kestä kannallansa
jospa onkin ehkä kellä
näkyväistä varrellansa
mutta hylkää arvot suuret
eipä kestä hennot juuret

 

Juupajoen laulu 1955