Paavo Lehtinen

MUISTELOITA KORKEAKOSKEN JA MUUN PITÄJÄN KULTTUURIRIENNOISTA

Joskus viime vuosisadan lopulla, vuoden 1896 paikkeilla, saapui Wallenius niminen mies kuohuvan,
villinä vaahtoavan kosken partaalle. -- Mistä mies tuli, minne oli menossa -- sillä ei ole enää merkitystä, mutta miehen mietteistä lienee lähtöisin kokonaisen kylän synty ja kasvu, kylän jota sijaintinsa perusteella alettiin nimittää Korkeakoskeksi. Wallenius oli toimen mies. Hän päätti hyödyntää kosken voiman ja perusti nahkatehtaan ja myllyn sen äärelle. Rakennustyöt aloitettiin ja ennenpitkää tehdas valmistui ja nahkan muokkaus pääsi käyntiin monen miehen voimalla.

Nahkatehtailija Wallenius ei tähän vielä tyytynyt, vaan perusti pari vuotta myöhemmin kosken yläpuolelle kenkätehtaan, joka myöhemmin sai komean nimen "Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas O.Y". Tämä ensimmäinen koneellinen kenkätehdas tunnettiin sittemmin Suutarien Yliopistona. Maakunnasta alkoi tulla ihmisiä tehtaille töihin, jopa kaukaisiltakin Suomen seuduilta, tuoden tullessaan vierasta verta ja outojakin tapoja. Näin tehtaitten ja työväestön ympärille kasvoi luonnollista tietä vilkas ja toimelias kyläyhteisö.

Mutta eivät ihmiset elä yksin leivästä. Vaikka työpäivä olisikin venynyt 12 tuntiseksi, jäi vielä vapaata aikaa, jolloin nuoret ja verevät ihmiset tunsivat itsessään levottomuutta, purkaantumattoman luovan energian painetta, muunlaista yhdessätekemisen tarvetta. Perustettiin yhteisvoimin näytelmäpiiri, jossa niin työläiset kuin herratkin olivat yhtä innolla mukana.

Ei ollut politiikkaa eikä puolueita, ei kaunopuheita taiteista eikä kulttuurista, vaan elettiin ja koettiin, tehtiin ja toimittiin. Nahkatehtaan vintti oli mitä toimivin teatteri ja innokkaista näyttelijöistä ei ollut puutetta. Missä miehiä on ollut koolla, siellä on aina ollut myös kyse voimanmittelöistä ja mikäs siihen paremman mahdollisuuden olisikaan antanut kuin urheilu ja kilpasilla olo.

Urheilukentästä kävi hyvin kosken alapuolella oleva aukea niemeke. Vesimassojen pauhu, luonnon musiikillinen elementti vauhditti heittoja ja hyppyjä, juoksut juostiin kylää halkovalla maantiellä. Musiikki on varmasti ihmiskunnan ikäinen asia. Herkkiä korvia on löytynyt niin salotölleistä kuin kuninkaittenkin kartanoista, eivätkä Korkakosken iltamatkaan olisi olleet mitään ilman musiikkia. Työväentalo valmistui 1905 ja innosti musiikinharrastajia, niin laulajia kuin soittajiakin liittymään yhteen.

Paikkakunnan sekakuoro oli suuri ja esiintymisiä oman pitäjän ohella oli paljon myös muualla aina Vilppulan laulujuhlia myöten. Muuttointo kylään toi tullessaan myös soittavia suutareita, jotka perustivat oman salonkiorkesterinsa, missä soivat niin viulut kuin sellokin. Tehtaan johtokin oli huomannut musiikin harrastusinnostuksen paikkakunnalla ja lahjoitti seitsikon torvet työväelle. Miten torvet saatiin soimaan, kuka oli ensimmäinen lahjoittaja ja musiikin oppimestari - sen tiedon on ajan pöly peittänyt.

Todennäköisesti Hjalmar Saksanen on ollut ensimmäinen johtaja, myöhemmin Kalle Roine ja Väinö Kouki. Kouki oli muualta tulleita ja eräs enemmänkin jälkiä ja muistikuvia jättänyt mies, kuulu soittaja ja kapellimestari. Alkoi ahkera harjoittelu. Ja kuvitella vain saattaa, mitkä olivatkaan tunnelmat, kun torvisoiton tahdissa tanssittiin "Rakkauden kaiho" valssin pyörteissä ja "Rakoviajakkia". Kaikesta innostuksesta ja jo näkyvistä ja kuuluvista kulttuuriharrastuksista huolimatta tehtaan johto oli huomannut, että joukko miehiä viettää kaiken vapaa-aikansa ja viikonloppunsa "neljän kuninkaan" ja viinan seurassa.

Niinpä silloinen tehtaan johtaja, eversti Ehrström, osti työntekijöille jalkapallon, kehottaen juoksemaan sen perässä, jotta miehet eivät kerkiäisi kortti- ja viinamäenharrastuksiinsa. Elinvoimaiset kulttuuririennot jatkuivat vilkkaana aina 1910-luvun loppuvuosille saakka, jolloin käyty kansalaissota tyrehdytti kaiken harrastustoiminnan joksikin aikaa. 1920-luvun alussa alkoi jälleen kiihkeä toiminnan aika. Torvisoittokunta herätettiin henkiin ja kapellimestari Kouli tuli uudelleen paikkakunnalle johtamaan soittokuntaa. Kouki oli musiikillisesti lahjakas, säveltäen ja sovittaen paljon myös itse. Hänen menneisyydestään ei paljon tiedetty, mutta huhut, salaperäiset ja kiehtovat, kertoivat hänen olleen muunmuassa Venäjän tsaarin soittokunnassa Pietarissa. Kouki oli myös taiteilijaluonne, levoton, alati uutta etsivä. Viinasta tuli hänelle ajoittain kuviteltu voiman lähde, himo, jota osuvasti kuvaa muuan tapaus, jolloin Kouki ryyppäsi pöydällä olleesta lampusta paloöljyä ja partansa pyyhittyään totesi hartaasti:" Kun sais edes yhdenkin rosentin". Soittoja oli paljon naapuripitäjiä myöten.

Erään kerran oltiin soittamassa oman pitäjän kirkossa. Kaikki oli valmista ja hiljaista soittokunnan aloittaessa virren veisuuta, torvet alkoivat soida ja sävelet kiirivät, mutta bassosta ei Korsumäen Einon epätoivoisista yrityksistä huolimatta tullut äänen pihaustakaan. Eino katsoi välillä, onko pyykeli pudonnut vai onko vesiläppä auki. Toiset soittajat vilkuilivat syrjäsilmällä, että mikä on, kun basso ei möyri. Vihon viimein, kun virsi oli loppunut, joku huomasi, että Einon Basson rattiin oli tungettu rypistetty sanomalehti, joka oli tietysti estänyt äänen saannin. Arvata sopii, että toisia soittajia olisi kovasti naurattanut, mutta kun oltiin kirkossa, eihän se sopinut. Arvoitukseksi jäi, missä ja milloin sanomalehti oli Einon basson rattiin joutunut, mutta kun se poistettiin, oli bassokin komeasti mukana seuraavassa virressä. Myöhemmin Kouki siirtyi Kopsamolle vastaperustetun suojeluskunnan soittokunnan johtajaksi. Näin pääsi pitäjän sekin kulma nauttimaan musiikinopista ja oman soittokuntansa soitosta. Muutaman vuoden jälkeen Koukin oli lähdettävä - liekö sisäisestä pakosta - etsimään uusia kohteita soitolleen. 1930-luvulla Petääjärvellä oli myös oma soittokuntansa, joka antoi
oman panoksensa musiikin tekemiseen.

Kopsamolla Maamiesseuran soittokunta jatkaavanhoja perinteitä nuorin innokkain voimin kanttori Soikan johdolla. Sotien jälkeinen aika jatkui vireänä. Korkeakosken soittokunta toimi monia vuosikymmeniä aina 70-luvulle saakka etevän musiikkimiehen Veikko Lehtivirran johdolla. Lehtivirran johtamassa soittokunnassa sai moni myöhemmin tunnetuksi tullut musiikkimies ensi opetuksensa, joillekin soittamisesta on tullut ihan leipätyö. Rakkautta musiikkiin ja kokeilunhalua riitti.

Korsumäen Eino oli yksi innokkaimpia, joka ensimmäisenä hankki kylään saksofonin ja kulki jazz-yhtyeitten mukana pitkin pitäjiä. Einolla oli instrumentteja joka lähtöön. Häntä voisi sanoa jopa instrumenttien kuormakameliksi. Ihmisten musiikkirakkaudesta kertonee sekin, että junien veturimiehetkin olivat oppineet tuntemaan tämän musiikin monitoimimiehen ja hänen myöhästymis-taipumuksensa ja kun näkivät Einon vaihteissa tulossa, odottivat häntä uskollisesti, vaikka konduktööri olikin jo lähtömerkin antanut.

Kylän ainoan haitarin joskus 1920-1930 luvuilla omisti Oulusta tullut Kustaa Määttä, tehtaan leikkuri ja hanuristi, joka ei tainnut yhdelläkään ruokatunnilla jättää soitintaan naulaan. Näihin aikoihin syntyi monia yhtyeitä alkaen kahden miehen yhtyeestä yhä suurempiin ja vaihtuvampiin kokoonpanoihin. Iltamien ja muitten juhlien musiikkipuoli oli taattu. Kuoroja on pitäjässä ollut aina. Yhtenä entisistä mainittakoon mieskuoro Kosken Laulajat, jolla oli myös suuri osuutensa kylän musiikkielämässä. Iloisia iltoja vietettiin soiton ja ja laulun parissa. Etenkin vappu ja sen aatto olivat juhlinnan aikaa. Kerran, kun mieskuoro perinteen mukaan kokoontui vappuaamuna laulamaan tehtaan mäen päälle, herätti paikalla olevassa yleisössä suurta hilpeyttä, kun bassoa laulavalla apteekkarilla oli toisessa jalassa kalossi ja toisessa aamutossu. No, eihän se tahtia haitannut. Puhui vaan sen puolesta, että vappuaattoa oli juhlittu muunkin kuin laulu voimalla.

Paljonhan tätä kerrottavaa olisi ja ehkä kertojasta ja näkökulmasta riippuen myöskinkertomukset olisivat toiset. Vuosien vieriessä ovat tulleet uudet ajat ja tavat ja monet uudet ihmiset entisten sijaan. Aika patinoi muistot, mutta kokemuksesta on opittu, että kun työ on raskasta ja yksitotista ollut, laulu ja soitto ovat olleet niitä elämän eliksiirejä ja hyväntuulen ylläpitäjiä, jotka tässä maassa ovat aina ihmistä kantaneet ja auttaneet. Pitäjän musiikillisten perinteiden ja muun harrastustoiminnan jatkaminen on nyt nousevan nuoren polven varassa ja mitä muuta nuorille matkaevääksi toivottaisikaan kuin työtä, intoa, lämpöä ja sydäntä.