Kolmen mielenkiintoisen museon kunta

Juupajoki on entistä Juupan erämaata ja sen nimikkojoki saa alkunsa Kuivajärvestä sekä Siikanevan suoalueelta. Täältä kulki myös vanha maantiereitti Pohjanmaalle. Ruoveden ja Oriveden välinen jylhä metsätaival sai aikoinaan kulki joilta kuvaavan nimen Pahavirsta ja sen puolivälissä oli “Kallenaution kesti
kievari kuin keitaana erämaassa”. Ja nykyistä 66-tietä matkaavia se palvelee entisajan tunnelmissa.

Teollisuus tarvitsi käyttövoimaa ja innovatiivinen Edward Wallenius rakensi Korkeakoskelle, josta muodostui Juupajoen nykyinen keskustaajama, putouksen kupeeseen ensin vesivoimalla toimivan nahkatehtaan ja sitten maamme ensimmäisen kenkätehtaan, josta sitten muodostui “suutareiden yliopisto”. Sähköä koski tuotti jo vuodesta 1895 kuten Niagarakin ja aivan tehtaan vieressä kulkeva Pohjanmaan rata mahdollisti tuotteiden nopeat kuljetukset.

Sijainnilla oli merkitystä myös silloin, kun puolustusvoimat haki varikoilleen uusia paikkoja pois sodan jaloista, mutta kuitenkin hyvien yhteyksien varrelta. Lylyn kylään siirrettiin pioneeri- sekä viestivarikot ja vilkas rakennustoiminta alkoi. Sodan jälkeen Lylystä tuli myös puolustusvoimien pääviestikorjaamo.

Kievarilaitos lakkautettiin liikenneolojen kehittyessä ja Korkeakosken kenkäteolli suus päättyi 1984 ja museoitiin seuraavan vuonna. Lylyn Viestivarikko sen sijaan on kehittynyt huipputeknologiakeskukseksi ja on kunnan suurimpia työn antajia. Näistä Juupajoen ja yleisen historian vaiheista kertovat Kallenaution Kievarimuseo 66-tien varrella. Koskenjalan Kenkämuseo Korkeakosken keskustassa ja Lylyn Viestivarikon museo sekä armeijamyymälä Lyvi Lylyssä. Näissä erikoismuseoissa on eläviä, pieniä suuria kertomuksia ja teollistumisen sekä teknologian kehittymistä kuvaavia mielenkiintoisia näyttelyitä.

 

Kallenaution Kievarimuseo

Kallenautiossa oli jo 1600- luvun lopulla uudistalo, joka sittemmin autioitui. Sen asutti uudelleen Matti Yrjänänpoika 1757 ja kievarin pito aloitettiin 1778, jolloin Ylä-Satakunnassa matkustamisolosuhteita parannettiin. Aloite kestikievarin sijoittamisesta Kallenautioon tuli ruovesiläisten taholta. Heidän oli pitänyt tehdä hollikyytejä Orivedelle asti ja se kävi liikenteen vilkastuessa ylivoimaiseksi. Samana vuona maaherra antoi Kallenautiolle kievaripatentin. Siinä todettiin että kievarin nimenä oli Kallenaution uudistalo. Kievarin oli itsensä pidettävä kahta hevosta ja aputiloina toimivat Aituan ja Hyytiälän uudistalot. Kallenautiosta oli tehtävä kyytejä Tapion kievariin Ruovedelle, jonne oli 1 3/4 peninkulmaa ja Oriveden kievariin, jonne oli 1/8 peninkulmaa. 1796 syrjäisen pienen uudistilan isäntä Juho Pietarinpoika otti urakalla vastakseen kyydityksestä ja vaati jokaiselta talolta kolme kappaa rukiita ja neljä leiviskää heiniä, johon käräjäkansa suostui ja sopimus tehtiin kymmeneksi vuodeksi. 1800-luvun alussa otettiin käyttöön hollikyytivelvollisuus. Määrättyjen kylien talollisten oli vuorollaan pidettävä mies ja hevonen, suurimpien kaksikin, kahdesti vuodessa 2-3 päivän ajan kievarin kyytejä tekemässä. Herman Kustaa osti Kallenaution perintötilaksi vuonna 1865. Vuona 1881 kievari siirtyi pois Kallenautiosta läheiseen Aituan taloon. Kallenaution tarina kievarina ei kuitenkaan vielä päätty
nyt, vaan se toimi sellaisena vielä vuodet 1920-28.

Kallenaution päärakennus oli 1800-luvulla kaksiosainen, kahdeksankymmenen neliön pirtti, välissä eteinen ja toisessa päässä kaksi kamaria. Pirtissä oli leivinuuni ja liesi. Kamareista toinen oli varattu herrasväen käyttöön. Pihan toisella puolella pakarituparakennus, jossa oli myös hollitupa. Ratasliiteri on myös hirsinen ja sen seinästä vuosiluku 1778. Vastapäätä oli aittarivi luhtineen ja lisäksi Kallenautiossa oli sauna, talli, paja, riihi, latoja sekä muita pienempiä talousrakennuksia. Rakennuksissa oli tuohi-, lauta- ta malkakatto. Peltoa talossa oli 12 tynnyrinalaa ja niityt tuottivat vuosittain 30 kuormaa heinää. Vanha maantie kulki Kallenaution päärakennuksen takaa.

Kallenautio siirtyi Juupajokiseuralle

Kallenaution Kievarin uusi tuleminen matkailijoiden levähdyspaikaksi sai alkunsa kun Juupajoki-seura perustettiin 1954 ja Kallenaution omistajat, Teittisen sisarukset Liisa, Pentti ja Seppo tekivät kulttuuriteon ja luovuttivat 1955 kievarirakennukset noin 50 aarin maa-alueineen Juupajoki-seuralle. Kallenaution kievarimuseon ongelmaksi muodostui yllättäen 66-tien uusi linjaus, jonka alle se olisi jäänyt. Linjaukseen saatiin kievarin ohittava muutos, kun seuran tueksi tulivat muun muassa Kustaa Vilkuna ja Heikki Asunta. Tohtori Niilo Valonen laati seuran edustajien kanssa 1956 kievarille yksi tyiskohtaisen korjaus- ja entisöintisuunnitelman. Rakennukset olivat päässeet rappeutumaan ja katto, lattia ja muurit oli korjattava. Kallenaution Kievariin saatiin lahjoituksina kalusteita ja irtaimistoa ja Juupajoki-seuran kotiseutumuseoon keräämät esineet sijoitettiin myös Kallenautioon.

Kallenautio on yhdistelmä kievari- ja kotiseutumuseota. Pihapiirissä on aittoja, joista osa on siirretty muualta. Ratasliiterissä on Emil Aaltosen trillat, kirkkokärryt, kiesit, postikärryt, rattaat, palokärry ja kirkkoreki sekä hevosvaljaita. Aittojen esinekokoelmat näyttävät millä välineillä ennen emännät ja piiat työskentelivät sekä kuinka maa- ja metsätöitä tehtiin ja kalaa pyydettiin. Kuten tiinu, tynnyreitä, ruumislauta, kalastusvälineitä, rysiä, verkkoja, mertoja. Kangaspuuaitassa kangaspuut, rukkeja, luoma kehiä, kaiteita, sukkuloita. Sahtikuurnia, taikinakaukaloita, kirnuja, leilejä, maitosiivilöitä pe runajauhomylly sekä saaveja. Käsinkiviä, vakkoja, kappoja, metsämiehen työkaluja ja maataloustyökaluja. Kivimankeli, pellavaloukku, -lihtoja ja rahka sekä häkilä ja pyykinkaulaimia

Juupajoki-seuran ylläpitämässä Kallenaution Kievarissa on yhdistetty museo ja pirttikahvila , jossa on suuri tulisija leivinuuneineen ja pankoineen, kyytimiesten majapaikassa hollituvassa on nyt käsityöläismyymälä sekä näyttelytiloja.

Kyytilaitos ja kestikievarit

Jo keskiajalla kirkon perustamat kestikievarit tarjosivat matkustavaisille levähdyspaikan sekä ruokaa ja
pappiloiden lisäksi myös nimismiesten taloissa oli kievareita. Ruotsi-Suomen talonpojat velvoitettiin kestitsemään ja kyyditsemään kruunun virkamieheiä ja kestikievareita piti olla kahden ja puolen peninkulman välein. Virkamiesten vapaa kyyditys oli rasitus talonpojille ja 1650 se korvattiin kyytiverolla. Kievarinpidon perusasetukset olivat vuodelta 1649 ja 1734, jolloin kyyditysvelvollisuus palautettiin. Matkustamisen lisääntyessä otettiin käyttöön hollikyyti. Toiminnan turvaamiseksi piti kievareissa eli kyytipysäkeillä olla paikalla hevosia ja kyytimiehiä. Kestikievareissa piti olla riittävän iso tupa, kaksi kamaria sekä talli ja vaunuvaja. Aatelistolla ja rahvaalla piti olla eri makuuhuoneet. Tarjolla piti olla ruokaa, kahta lajia viinaa sekä olutta ja niillä taksojen mukainen hinta. Huoneiden piti olla valoisat, lämpimät ja siistit. “Kaikkia matkustavaisia oli kohdeltava kohteliaasti ja auliisti.” Kievarin tuli myös pitää varalla riittävästi hevosia, satuloita, suitsia ja vaunuja sekä heiniä.

Seinällä olevasta taulusta piti ilmetä kievarin nimi sekä matkat peninkulmina kievareihin, joihin kyyte jä tehtiin. Tuvassa piti olla nähtävillä "kestikievaripatentti" ja hollivuoroluettelo sekä otteet asiaa koskevista säädöksistä ja asetuksista. Matkustaminen vilkastui 1800-luvulla, hevoskyydeistä tosin siirryttiin kiskoilla kulkeviin höyryveturien vetämiin vaunuihin vuosisadan loppupuolella. Ja autoliikenteen kasvu 1920- ja 30-luvuilla teki kyytilaitoksen vähitellen tarpeettomaksi.

Topelius

Topelius oli Kallenaution nimekkäimpiä vieraita ja hänen mukaansa on nimetty paremman väen käytössä ollut kamari. Myös kirjailija Asunnalla on oma nimikkohuoneensa ja hän on kirjoittanut runon Kallenaution vaiheista.

Topelius kirjoitti 2.10.1833 “Me sivuutimme Kallenaution, Ponsan ja Oriveden kievaritalojen väliset taipaleet,
jotka ovat tunnettuja hirvittävistä mäistään.

“Keskellä salo on kestikievari Kallenautio, jonka nimi on sopusoinnussa jylhän ympäristön kanssa. Kummallakin puolen on lähes kahden peninkulman pituudelta tasaista kangasmaata ja korkeita mäkiä. Lähimpänä on pohjoispuolella Paha virsta, joka on saanut nimensä siitä, että kolmen virstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja yhtä monta alamäkeä, joista kaksi on niin jyrkkää, että luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatopaikkoja."

 

Koskenjalan Kenkä- ja Nahkamuseo

Koskenjalan Kenkä- ja Nahkamuseo on toiminut vuodesta 1985 entisen korko- ja lestitehtaan tiloissa Korkeakoskella. Koskenjalan yhdistyksen ylläpitämä museo tallentaa teollista kenkä- ja nahkaperinnettä ja esittelee tätä teemanäyttelyissä. Suomen ensimmäinen koneellinen kenkätehdas, joka myöhemmin tunnettiin ´Suutareiden yliopistona´, aloitti toimintansa Korkeakoskella jo vuonna 1897 ja siksi Koskenjalka kertoo myös kenkäteollisuuden uranuurtajasta Edward Walleniuksesta.

Kenkien lisäksi museon kokoelmissa on suutarinverstaan työkaluja, kenkäteollisuuden koneita ja lesti- sekä korkomalleja. Naisten kenkämuodin vaihtelut ja miesten työkenkien muutokset ovat omina näyttelyinään samoin pula-ajan korvikekengät. Pula-ajan kenkätehtaan työläisen asunnossa eletään arkea tai juhlaa.

Teollistumisen alkuvaiheet

Nuori Edward Wallenius perusti 1894 Juupajoen pitäjään Korkeakosken partaalle Hämeen ensimmäisen konevoimalla toimivan nahkatehtaan. Siellä oli trummelit, suuret pyöritettävät tynnyrit pikaparkitukseen sekä extratöörit, joissa parkki uutettiin. Tehtaassa valmistettiin sekä päällis- että pohjanahkaa ja myös asiakkaiden vuotia muokattiin.

Syksyllä 1895 Strömbergin dynamo toi jo valaistuksen. Koneet saivat käyttövoiman aluksi mekaanisesti, 1899 käytettiin jo sähkövoimaa ja 1900-luvulle tultaessa sähkö riitti tehtaiden asuntoihinkin. Kosken partaalla toimi myös tehtaan oma saha ja jauhomylly.

Wallenius rakennutti maamme ensimmäisen koneellisen kenkätehtaan, Suomen Jalkineteostehtaan Tehtaanjärven rannalle 1897. Tehdas tehtiin ensin puusta, tiilinen osa valmistui 1899 ja nykyisenhahmonsa se sai vuonna 1916. Kenkätehtaan päällisompelimossa oli loppuvuodesta 1898 pitkässä rivissä 30 Singerin uudenaikaista ompelukonetta, osa jo silloin automaattisia. Pinnaamossa oli muiden koneiden lisäksi kaksi patentoitua pinnauskonetta ja konesalissa oli käytössä isoja pohjanompelukoneita ja myös puunaulaus- sekä koronkiinnityskoneet. Kenkien viimeistelyynkin oli kuusi “putsikonetta”. Kaikkiaan koneita oli 83, joilla päivässä valmistettiin 100 paria kenkiä ja yksi kenkäpari valmistui 45 minuutissa kulkien kolmenkymmenen työntekijän käsien kautta. Kenkätehtaassa tehtiin “täyttä sortimenttia”; saappaita ja hienoja miesten kenkiä, naisille valmistettiin kävely- ja tanssiaiskenkiäkin.

Edward Wallenius joutui luopumaan osakeyhtiöksi muutetusta tehtaastaan vuosisadan vaihteessa

Eversti Otto Ehrströmin tultua Suomen Kenkä- ja Nahkatehtaan johtoon 1903 alkoivat Korkeakoskella jatkuvan kasvun vuodet ja I Maailmansota toi vielä tilauksia, mutta jo 20-luvun alussa alkoi sitten alamäki.

Vuonna 1926 kenkätehdas siirtyi Emil Aaltosen omistukseen ja Aaltos-yhtymän Korkeakosken Kenkätehdas valmisti kenkiä Korkeakoskella lähes kuudenkymmenen vuoden ajan ja 1960-luvulta lähtien nahka-asujakin. Koskenjalan museon tiloissa tehtiin korkoja, puukenkiä ja lestejä. Luhta hankki vuonna 1984 omistukseensa kenkä- ja nahkatehtaan tehdaskiinteistöt sekä voimalaitoksen. Suomalaisen nahkamuodin tunnettu tekijä Big-L
valmistaa muodikkaita nahka-asuja Korkeakoskella jatkaen Korkeakosken yli satavuotista nahkaperinnettä.

Vuoden 1899 alussa Wallenius muutti yrityksensä osakeyhtiöksi, jonka nimeksi tuli Finska Sko- och Läderfabriks Aktiebolaget - Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas Osakeyhtiö. Walleniuksen lyhyt, mutta loistava Korkeakosken aika päättyi vuosisadan vaihteessa, mutta perinnöksi häneltä jäi “suutarien yliopisto” ja kehittyvä teollisuustaajama, nykyinen Juupajoen kuntakeskus, Korkeakoski.

Korkeakosken tehdasmiljöö

Komean linnamaisen hahmon torneineen tehdas sai Heikki Tiitolan piirustusten myötä vuonna 1915-16 ja 1950-luvulla sitä vielä korotettiin, mutta tehtaan vanhin osa, eteläpääty on jo vuodelta 1898.

Tehtaanjärvi on laajentunut padon myötä ja putouksen korkeus on nykyisin 22 metriä. Big-L:n omistaman voimalaitoksen kahden turbiinin yhteisteho on 170 KW ja vuosituotanto on ollut 700 Mwh.

Myllytupa on vanhin Korkeakosken tehtaanasunnoista, siellä asui jo Edward Walleniuskin. Käpylässä rautatien ta kana on vuonna 1918 työnjohtajille rakennetut saksalaistyyppiset “uudet rakennukset”. Romulan alueella on säilynyt myös vuosisadan alussa rakennettuja työläisasuntoja.

 

Lylyn viestivarikon museo

Viestivarikon perustaminen

Vuoden 1939 loppupuolella perustettiin itsenäisiä aselajivarikoita ja silloin Viestivarikko I aloitti toimintansa Leppävaarassa. Talvisodan jälkeen varikko siirrettiin ensin Juupajoen kuntaan Korkeakoskelle ja sieltä Lylyyn. Paikan valintaan vaikutti sijainti Tampere - Haapamäki pääradan varrella ja siellä olevat valtion metsäalueet. Lylyssä sijaitsi jatkosodan ajan myös Pioneerivarikko 1, joka siirrettiin sodan jälkeen Kalettomaan. Lylyn Viestivarikko toimi pitkään vanhoissa tiloissa ja se oli sodan jälkeen maavoimien pääviestikorjaamo. 1950-
luvulla Lylyssä huollettiin VRFK/Raili ja VREH/Bertta radioita ja vuosikymmenen puolivälissä viestijoukoille tuli uutta kalustoa, LV 201 (VR2) ja sitten myöhemmin LV 301 sekä LV 302.

1970-luvun alussa alkoi uudisrakentaminen. joka jatkui 1980-luvulle asti. Puolustusvoimien organisaatio muuttuessa myös Lylyn varikko siirrettiin vuoden 1993 alussa Materiaalilaitoksen alaisuuteen. Lylyn Viestivarikko varastoi ja huoltaa maavoimien konventionaalista viestikalustoa, kuten kenttäradioita ja puhelimia, anteneja ja linkkejä sekä akkuja ja voimakoneita. Putkiradiot ja puukuoriset kenttäpuhelimet ovat muuttuneet mikroprosessoripohjaisiksi viestijärjestelmiksi. Uusi tekniikka on tuonut mukanaan uudet
mittalaitteet ja testausjärjestelmät. Virtalähderintamalla ruskohiiliparistot ja lipeäakut ovat muuttuneet litiumiin ja metallihybrideihin.

Lylyn Varikon viestimuseo

Jatkosodan loppuvaiheissa syntyi ajatus poistettavan viestikaluston tallentamisesta. Viestikomentaja, kenraalimajuri Leo Ekberg antoi luvan vanhan kaluston tallentamiseen Lylyyn. Viestiaselajin päämuseo avattiin Riihimäellä toukokuussa 1974 ja Lylyn Varikon viestimuseo perustettiin vuonna 1977. Se sijaitsee vuonna 1941 valmistuneessa varikon entisessä asuinrakennuksessa. Lylyn Viestimuseo kerää, säilyttää ja esittelee viestikalustoaja -varusteita, kirjallisuutta, valokuvia ja kuljetusvälineitä. Esineitä on luetteloituna noin 1700ja museoon on myös rekonstruoitu viestipotero ja korsu.

Kaukopartioradiona tunnettu Kyynel on esillä useana eri versiona. Kyynel lienee ollut toisen maailmansodan partioradioista paras ja pienin, kooltaan vain savukartongin kokoinen. Ensimmäinen versio sisälsi vain lähettimen ja vastaukset saatiin Lahden yleisradioaseman kautta Töpö radiolla. Kyyneleen taajuusalue olikolmesta kuuteen MHz ja yhteysetäisyys oli jopa kuusisataa kilometriä yhden watin antenniteholla. Seuraavat versiot olivat M5, M7, M10, M11 ja M12. Käytössä oli myös Severi-VRVH eli “ryssän kyynel”.

Kukkopilliksi nimetty radio suunniteltiin alunperin Helsingin 1940-olympialaisten käyttöön. Mutta tämä yksikanavainen “ultra-aaltoradiopuhelin”, jolla liikennöitiin taajuuksilla 33-43 MHz, otettiin sitten sotaväenkäyttöön krh:n tulenjohtoon sekä pataljoona- sekä komppaniatasolle P-12 nimellä. Sodanaikainen radiokalustomme perustui putkitekniikkaan, transistorit tulivat käyttöön vasta 1960-luvulla.

Lotat toimivat sodan aikana monissa viestitystehtävissä - sähköttäjinä ja puhelinkeskuksien hoitajina, tiedustelutehtävissä ja tietysti ilmavalvonnassa. Lotat muonittivat myös Viestivarikon rakentajia ja henkilökuntaa Lylyssä jatkosodan aikana.

Saksalainen kolmiosainen Körting vakoiluradio on hyvin harvinainen. Lähettimen, vastaanottimen ja tasasuuntaajan lisäksi mukana on käsigeneraattori. Lähettimen putki sijaitsee kannessa, vastaanotin on suora kaksiputkinen. Taajuusalueena oli alemmat HF-alueet.

Museon vanhimmat esineet ovat 1800-luvulta, morsekone, luurankopuhelin sekä ratsuväenkomentajapuhelin, joka oli oman aikansa kannettava puhelin, suomalainen bakeliittikotelossaoleva kenttäpuhelin (PAP) on ollutkäytössä 1930-luvulta asti. Puolustusvoimien vakiokäytössä olevien puhelimien ja radioiden lisäksi Lylystä löytyy myös kyläkeskuksia ,mittalaitteita ja virtalähteitä.

1930-luvulla puolustusvoimien viestikalusto koostui lähinnä Suomessa valmistetuista radioista ja virolaisesta kenttäpuhelin ja keskuskalustosta. Myös I maailmansodan aikaista saksalaista ja venäläistä kalustoa oli käytössä. Määrältään ne riittivät rauhan ajan, koulutustoimintaan. Talvisodan aikana jouduttiin kalustopuutteen vuoksi usein turvautumaan tilapäisratkaisuihin. Esimerkiksi tavallisia sisäpuhelimia muutettiin kenttäpuhelimiksi ja puhelinkaapelin korvikkeena käytettiin jopa piikkilankaa. Kotimainen teollisuus ja ulkomaa
hankinnat eivät pystyneet täyttämään jo valmiin olevaa vajetta.

Talvisodan hankinnat saatiin päätökseen välirauhan aikana. Jatkosotaan lähdettiin sekä määrällisesti, että laadullisesti paremmalla kalustolla. Koko sodan ajan jatkuneet hankinnat mahdollistivat ennen sotia hankitun ja käyttöarvoltaan vähäisen sekä myös sotasaaliskaluston vähentämisen. VRFK mallikappale valmistui 1942. VRLK:n eli Veeran esikuvana oli National tehtaan 9- putkinen NC-100 XA. VREH eli Bertta oli pitkään tehokkain kenttäradio ja se oli käytössä 1970-luvun alkuun asti. Monelle veteraanille on tuttu 4-putkinen Korsu-radio, jonka etuosan suojalevy toimi myös shakkilautana.

Uudempaa, 1980-luvun lopulla käytöstä poistettua kalustoa edustavat asevelvollisuusajoilta, monille tutut prikaatiradio Topi ja tykistöradio Tyko. Nämä olivat melko painavia kannettavia
kideohjattuja puheradioita, jotka toimivat 39-57 MHz taajuuksilla.

 

Veljeshovi - perinnekorsu

Kopsamolla Juupajoen kirkonkylässä Suomelan pihapiirissä sijaitsee Juupajoen Sotaveteraanien rakentama Veljeshovi, jonka esikuvana on ollut Kannaksella jatkosodan aikana sijainnut korsu.