Muistelmia Korkeakosken kenkäteollisuuden alkuajoilta

Väinö Lehtivirta

Maassamme alkoi koneellinen nahka- ja kenkäteollisuus kehittyä vasta viime vuosisadan lopulla. Vuonna 1896 perusti Edvard Wallenius Korkeakoskelle nahkatehtaan ja seuraavana vuonna syksyllä kenkätehtaan, joka oli Suomen ensimmäinen. Korkeakosken Kenkätehdasta on jo kauan sanottu suutarien yliopistoksi ehkä sen vuoksi, että siellä ovat aikoinaan työskennelleet monet sittemmin maassamme itsenäisinä yrittäjinä kunnostautuneet kenkämiehet.

Konttoripäällikkönä toiminut Väinö Hyppönen perusti aikoinaan Tampereelle kenkätehtaan samoin kuin Attila (Mullberg) yhdessä Edvard Rentton kanssa Attilan Kenkätehtaan. Konttoripäällikkö Knut Ranta perusti kenkätehtaan Antreaan. Konttoripäällikkö Fagerholm vuorostaan nahkojen myyntiliikkeen Helsinkiin. Isännöitsijä Adolf Taivainen perusti ''Spesial''-kenkätehtaan Tampereelle. Uurto Solio (Stenfors) perusti yhdessä Anton Peltolan ja J. Anttilan kanssa ''Kolmio''-nimisen kenkätehtaan Tampereelle. Samoin L. P. Kolehmaisella oli kenkätehdas täällä. Joukko Korkeakosken suutareita perustivat Hirsilän Kenkätehdas Oy:n vuonna 1911.

D. Matilainen perusti myös Tampereelle koneellisen kenkäverstaan. Korkeakosken aseman sähköttäjä Viktor Tikka siirtyi ensin kenkätehtaan kauppamatkustajaksi ja myöhemmin perusti Tampereelle pienen koneellisen kenkäverstaan. Korkeakosken entinen konttoripäällikkö Ilmari Pohto perusti nahkojen myyntiliikkeen Helsinkiin. Aikanaan Pietarissa hienosuutarina ja Korkeakoskella työnjohtajana toiminut Pekka Karjalainen perusti Oriveden kirkonkylän Oriveden Kenkätehtaan. A. Vistrand, Korkeakosken Kenkätehtaan entinen teknillinen johtaja, perusti Tampereelle ''Valio''-nimisen kenkätehtaan. Veljekset Kalle ja Severus Peltola perustivat vuonna 1928 Tampereelle Kenkätehdas Oy Kalevan. Jyväskylässä toiminut kauppaneuvos Kalle Leino oli aikanaan Korkeakoskella työnjohtajana. Veljekset Tuure ja Vilho Niemi (Linden) perustivat Tampereelle entisessä venäläisten kasarmiparakissa toimineen kääntökenkätehtaan nimeltään Kenkätehdas Karisto & Kumppanit.

Ratas pyöritti n. sadan metrin päässä olevan kenkätehtaan seinästä ulos työntyvää voimansiirtopyörää, joka käytti tehtaan koneita. Voimansiirto vesirattaasta tehtaaseen tapahtui sinkkivaijerin avulla, joka oli väliltä kannatuspyörillä tuettu. Vesiratas oli varustettu lokeroilla, joihin vesi johdettiin erikoista ränniä pitkin ja jotka täyttyessään panivat rattaan pyörimään. Veden säännöstely rännissä tapahtui sen pohjassa olevan luukun avulla niin, että kun haluttiin vesirattaan pyörivän hitaammin, avattiin luukkua ja päästettiin siten vettä valumaan hukkaan. Syksyisin vesisateilla sinkkivaijeri usein luisti niin, että koneet tehtaassa kävivät kovin epätasaisesti sammuivatpa usein valotkin.

Sittemmin, kun tehtaat muuttuivat osakeyhtiöksi, Finska Sko- och Läderfabrik Ab:ksi, asennettiin vesirattaan tilalle turbiini ja generaattori antamaan voimaa, molempiin tehtaisiin.

Omassa nahkatehtaassa valmistetun pohja- ja päällisnahan lisäksi saatiin mm. Hampurista miesten ns. hevospeilipatiinoiden päälliset. Ne olivat oikein risingalla varustettuja ja keltaisella langalla neulottuja valmiita mustia päällisiä, jotka sitten vain kenkätehtaassa pinnattiin ja pohjattiin sekä lähetettiin tilaajille.

Usein jouduttiin tekemään miesten saappaita sellaisiakin, joiden varret ulottuivat pitkälle polvien yläpuolelle aina reiden juureen asti. Kerrankin tehtailija ilmoitti, että sellaiset tehdään kolmessa tunnissa. Mestarin oli kuljettava saappaiden mukana koneelta toiselle. Ensin hän vei toisen saappaan työntekijältä seuraavalle sitten toisen. Olin itse myöskin tekemässä niitä ja näin, että kolmessa tunnissa ne valmistuivat.

Silloin Valleniuksen aikaan tehtiin hienojakin herrojen kenkiä. Niissä oli lakeeria portikat ja varret ns. laikkanahkaa, joka oli erittäin hienoa ja pehmeätä. Mokkanahkaa käytettiin myös paljon sekä miesten että naisten kenkien varsiin.

Walleniuksen aikana oli tehtaassa useita saksalaisia. Niistä muistan muutamia: mestarina oli Becker, käsinpinkojana Richard Krausse, höylääjänä Osvald Döbeln ja pohjansyrjän kiilloittajana Wiljam Stössel sekä päällistenleikkaajana Eugen Haar ja klettaajana eräs lyhyt paksu mies, jonka nimeä ei tiedetty ja jota kutsuttiin yleisesti vain ''posetiivariksi''. Ruotsalaisia tyttöjä oli päällistentikkaajina neljä. Näistä muistan kaksi: Akseliina Engströmin ja Hedvig Karlssonin.

Olin itse vasta 14-vuotias mennessäni Korkeakosken Kenkätehtaaseen työhön. Sitä ennen olin erään Orivedellä asuvan kyläsuutarin luona opissa. Kun sitten kerran kuultiin Korkeakoskelle perustetusta ensimmäisestä kenkätehtaasta, heräsi äidissäni halu panna poika oikein kenkätehtaaseen töihin. Sain käydä kysymässä useamman kerran ja ollessani taas eräänä maanantaina tehtailija Walleniuksen puheilla kehoitti hän minua tulemaan jälleen seuraavana maanantaina katsomaan. Rohkaisin silloin itseni ja sanoin käyneeni jo kahtena edellisenä maanantainakin. ''No tule sitten ensi maanantaina niin saat varmasti työtä'', lupasi tehtailija. Olin ensin postipoikana. Posti oli haettava kahden kilometrin päästä ja vietävä myös.

Työaika oli aamulla klo 6:sta iltaan klo 7:ään. Aamiaisaika oli puoli tuntia ja päivällisaika yksi tunti. Minun tosin piti mennä jo puoli kuudeksi laittamaan tuli kivihiilipannun alle, joka oli taivasalla. Tästä pannusta saatiin polttokaasu eräisiin tehtaan koneisiin.

Palkkani oli 63 penniä päivältä alussa, mikä sitten seuraavassa palkanmaksussa kahden viikon perästä kohosi 70 penniin sekä siitä edelleen viisin pennein aina 1 markkaan asti. Sen ajan hinnoista mainittakoon, että leipä maksoi 10 penniä, maitolitra 15 penniä, sokerikilo 1 markka.

Kerran ollessani 15-vuotias sattui kenkätehtaassa mielenkiintoinen tapaus. Joukko suutareita oli juuri ruokatunnilla Myllymäen pirtissä, kun eräs heistä keskeytti syömisensä ja huudahti yht'äkkiä: ''Tehdääs lakko.'' ''Tehdään vaan'', vastasivat toiset yhteen ääneen. Ja siitä se sitten alkoi. Halusin vielä mennä edes sammuttamaan tulen kaasupannun alta, ettei mitään vahinkoja sattuisi, mutta muutamat estelivät minua jo siitäkin. Sen jälkeen otin eväsreppuni selkääni ja lähdin patikoimaan kotiin, nykyiseen Hirsilään, josta palasin vasta viikon kuluttua saatuani kuulla tämän korpilakon loppumisesta. Vaikka olinkin kovin nuori ihmetytti minua kovasti se, että miksi noin vain ilman syytä lakattiin työstä eikä minkäänlaisia vaatimuksia edes esitetty.

Tämä lakko oli melkein kuin pikkulasten leikki: Yksi sanoo: ''Ollaas lehmiä''. ''Ollaan vaan'', sanovat toiset. Sitten alkaa yhteinen ammuminen ja kaikki leikkivät lehmää.

Tähän mennessä olen toiminut kenkäalalla eri tehtaissa yli 60 vuotta. Tänä aikana ei ole ollut työnantajien eikä työnjohtajien kanssa pienintäkään erimielisyyttä puhumattakaan riidasta. Nyt eläkkeelle siirryttyäni katson omalta osaltani päivätyöni tulleen kenkäalalla täytetyksi ja ole sitä mieltä, että nuoremmat saavat jatkaa.

Tampereella 3. päivänä kesäkuuta 1959.