Heikki Vallenius

1898-1918 L.J 4.4.97

Haastattelija ARTTURI H. KILTTI

Heikki Vallenius, s. 1879 Orivesi

1. Vanhemmat ja sisaret
Isä tukkipomona, kauppiaana
Vaihtelevia asuinpaikkoja

2. Isä myllärinä Eräjärvellä
Rippikoulu
Kotoa lähtö 18-vuotiaana

3. Korkeakosken kenkätehtaalle Juupajoelle.
Hirsilän kenkätehdasta perustamassa Korkeakosken suutareiden ja Oriveden talollisten kanssa.
Alkuajan vaikeuksia Hirsilässä.

6. En järjestöissä, raakki kutsunnassa, isorokko.
Miten suutarit menettivät enemmistöasemansa osakeyhtiössä.

7. Yhteishenki ei enää entinen.

ORIVESI
Ent. teht.tm. HEIKKI VALLENIUS Oriveden Hirsilästä on syntynyt 17.3.1879 Orivedellä
Onnistaipaleen kylässä Uusi-Laurilan omistamassa Koskelan torpassa.

Isä: Kaarle Henrik Vallenius, synt. Längelmäellä, oli monitoiminen mies, metsätyönjohtaja,
torppari, kauppias, mylläri, jne.

Äiti: Hetvik Ristiina Engvist oli syntynyt Orivedellä.

Lapset: Amanda, naimisissa, torpan emäntänä, kuoli keuhkotautiin; Jussi, s. 3.10.1874, elää,
asuu nyk. Kaliforniassa, on mm. tehnyt kanteleita, ja soittaa itsekin, kertoja ikäjärj. kolmas;
Kalle, kuoli lapsena; Emma, teht.työntek., kuoli aivokalvon tulehdukseen; Anna, kuoli
lapsena.

Isä, Kaarle, on ollut leskimies tullessaan tukkipomona Orivedelle, jossa hän on tavannut
kertojan äidin, Hetvikin. Tällä on kuulemma ollut jo sulhanen kotikylässä. Mutta tukkipomo
on kumminkin hänet ottanut vaimokseen.

Lapsuuskodistaan Taipaleenkylässä kertojalla ei ole selviä muistikuvia. Äiti on leiponut pullia,
ja hän on Jussi-veljensä kanssa käynyt näitä myymässä Hirsilässä työskennelleille rautatien
työntekijöille. Raskas urakka tämä kauppiastoimi on ollut, sillä kertoja on tällöin ollut 2-3
vuoden ikäinen ja veljensä Jussi alle 10-vuotias hänkin.

Kertojan ollessa n. 5 vuotias, perhe on muuttanut Kiikanmäelle (kirkonkylän ja Oriveden
aseman välille), jossa isä on ryhtynyt pitämään kauppapuotia. Kiikanmäellä sijaitsi silloin
(venäläisen) sotaväen kasarmit. Täällä Heikki-poika oppi monia venäjänkielisiä
komentosanoja. Jussi-veli on täällä ollessa käynyt kaksi luokkaa kansakoulua. Kaupanteko on
ilmeisesti ollut perin hiljaista, koska isä Kaarle on niinä parina vuotena, jona perhe on täällä
asunut, rakentanut myllyn Eräjärvelle (Korkeakoskelle). Myllyn on ostanut häneltä muuan
mies, jonka on ollut määrä maksaa hinta vähin erin. Kuten myöhemmin ilmenee, kauppa on
kuitenkin täytynyt perua.

Kahden vuoden kuluttua perhe on muuttanut Sukkelankylään (nyk. Juupajokea), josta isä on
ostanut ent. ''karvarin'' kaksihuoneisen rakennuksen, jossa hän jatkoi kauppiastointa. Mutta
tämä oli hiljainen maaseutupaikka, jossa tuskin riitti jokapäivälle edes yhtä asiakasta. Täällä
asuttaessa on kertoja käynyt ensikerran lukusilla Mellin talossa. Kyläräätälin vaimo on tätä
ennen jo opettanut hänelle aakkosia, joten lukusijamies on jonkinverran ollut jyvällä, kun
suntio on häntä luettanut. Äiti ja isä ovat olleet lukutaitoisia ja isä on kauppiastoimensa takia
opetellut kirjoitustaidon, vaikka kumpikaan ei luonnollisesti ole käynyt minkäänlaista koulua.
Kertoja, Heikki Vallenius, ei myöskään ole käynyt muuta koulua kuin vajaan ''lukukauden''
kiertokoulua Pitkäjärven Heikkilässä.

Valleniuksen perhe on tällä välin muuttanut asumaan Pitkäjärvenkylän Anttilan talon
''kammariin''. Tämä on tapahtunut mahd. kesällä 1888 (Kouvola-Kuopio rata on valm. 1889)
kun isä Vallenius on lähtenyt ''Savon radalle'' töihin, perhe on muuttanut Valkealan pitäjän
Vuohijärvelle, Kasperin talon riiheen asumaan. Isällä on ollut kaksi hevosta ratatöissä ja äiti
on tehnyt sahtia Vuohijärven rannalla.
Myöhemmin on rakennettu vanhasta ladosta asunto. Kertojan mukaan tämä retki on kestänyt
vain juhannuksesta saman vuoden jouluun. Isä nimittäin on tällävälin käynyt kotipuolessa
Eräjärvellä ja tällä matkalla todennut, että edellämainitun myllyn ostaja ei ole saanut
lyhennetyksi kauppahintaa ja kun mainittu ostaja kuoli vielä samana syksynä, palasi
Valleniuksen perhe takaisin Vuohijärveltä ja asettui asumaan Eräjärvelle Korkeakosken
myllylle. Myllyn yhteydessä oli myös pärehöylä. Päivisin tehtiin kyläläisille päreitä ja yöt
jauhettiin viljaa myllyssä, sillä vesivoima ei riittänyt samanaikaisesti käyttää myllyä ja
pärehöylää.

Myllytilalla on ollut jokunen peltotilkku, on pidetty kahta lehmää, sikoja ja kanoja. Hevostakin
pidettiin, mutta tavallisimmin se oli jokin vanha kaakki, joka sitten tapettiin kotona ja
syötettiin kanoille. Kertojan nuoruusvuodet ovat vierähtäneet kotona ja kotiaskareissa. Hän
kertoo sivuammatikseen kiskoneensa kuusenparkkia ja myyneensä sen nahkurille.

- Rippikoulun kävin Eräjärvellä, joka oli silloin Oriveden kappeliseurakunta, mutta oli täällä
kumminkin ''vanha pappila'', jossa rippikoulua pidettiin ja oma pappi, Jaakko Kujanen, koulua
pitämässä. Minulle sattui koulussa pieni vahinko. Olin saanut veljeltäni kumipallon. Vein sen
mukanani rippikouluun, ja täällä pallo halkesi. Rippikoulua käytiin syksyllä ja keväällä, tytöt
ja pojat yhdessä. Joitakin poikia jäi keväällä ns. lukkarinkouluun (''junttikoulu'') ja neljä
tyttöäkin jäi. Mutta tytöt rupesivat itkemään, ja pappi päästi nämä ilman lukkarinkoulua. Erään
pojan pappi uhkasi jättää kokonaan seuraavaan vuoteen. Poika meni papin puheille, kertoi, että
isänsä on luvannut antaa hänelle taskukellon, jos hän läpäisee koulunsa nyt. ''No, kyllä sinä
siinä tapauksessa lasketaan'', oli pappi sanonut.

Olin 18 vuoden vanha, kun jouduin lähtemään kotoa. Lähtö olisi voinut tulla muutoinkin,
mutta tällä kertaa siihen löytyi muodollinen syy. Eräänä iltana kotiani poikkesi kaksi
naapurikylän tyttöä. Lähdin saattamaan näitä kotiaan ja viivyin tällä matkalla toiseen päivään.
Isäni oli yöllä käynyt aittani oven takana kuulostamassa olinko minä aitassa nukkumassa. En
tiedä, missä tarkoituksessa hän oli teljennyt lujasti aitan oven ulkoapäin. Kun vihdoin palasin
kotiin, niin isäni torui minua kovasti, ettei tuollaisella miehellä ole mitään virkaa, joka
juoksentelee yökaudet naisten perässä. Samalla hän käski minun lähteä kotoa. ''En tarvitse
sinua enää, saat lähteä'', hän sanoi.

(Mutta tarvitsi hän sentään minua vuosien kuluttua, sitten kun minä olin varttunut mieheksi,
päässyt ammattiin kiinni, ja hän puolestaan tullut vanhaksi, sairaaksi. Tällöin häntä hoidettiin
Eräjärvellä eräässä talossa ja minä maksoin hänen puolestaan. Vanhoilla päivillään äitini ja
isäni riitaantuivat, asuivat erillään. Äitini asui minun luonani Korkeakoskella ja sittemmin
Hirsilässä. Isäni ei suostunut tulemaan tänne, vaan asui ns. kunnanhoidokkina po. talossa.)

Pakkasin pieneen pussiin leipää, voirasian, virsikirjan ja katkismuksen ja lähdin matkaan.
Pääsin naapurin miehen hevoskyydissä aluksi Oriveden asemalle. Kotiani oli jo jonkin aikaa
tullut 3-päiväinen ''Aamulehti''. Olin tästä lukenut, että Korkeakosken kenkätehtaalle otetaan
työläisiä töihin. Orivedeltä suuntasin matkani Korkeakoskelle (nyk. Juupajoelle tehdasalue ja
rautatieasema). Tehtaan perustaja ja silloinen omistaja Vallenius otti minut vastaan. Aluksi
hän vähän epäröi ottaa minua töihin, mutta suostui kumminkin ja käski minun tulla seuraavana
aamuna klo 6 tehtaalle. Työpaikka-asia näytti olevan järjestyksessä. Oli vain hankittava
jostakin kortteeri. Naapurini tytär oli täällä Korkeakoskella emäntänä eräässä talossa, taikka
silloisessa torpassa. Sain täältä vakituisen asunnon. Korkeakoskella ei vielä siihen aikaan ollut
ruokalaa, mutta Anttilan talossa keitettiin iltaisin ''hautaperunoita'', joita myytiin
ulkopuolisille. - Kun seuraavana aamuna ilmoittauduin mestarin konttorissa, niin mestari
sanoi, ettei enää oteta uusia miehiä töihin. Kerroin, että tehtailija Vallenius oli ottanut minut
töihin ja käskenyt tulla tänne aamulla. ''Jos olette aluksi kaksi viikkoa ilman palkkaa, niin sillä
kaupalla otetaan'', mestari sanoi. Siihen en osannut sanoa sen enempää, vaan jäin töihin.

Kolmantena päivänä jo minulle tuotiin kappale, josta tapauksesta sitten alkoi minun
suutarinammattini, mitä ammattia sitten harjoitin viitisenkymmentä vuotta, eli siihen asti
kunnes jäin eläkkeelle. Sain myös palkan ensimmäisestä päivästä alkaen. Muistaakseni
tuntipalkka oli aluksi :25/t. ja nousi myöhemmin 40 penniin. Työkin muuttui kohtapuoliin
urakkaluonteiseksi. Työ aloitettiin kello 6 aamulla ja lopetettiin illalla kello 7 (19.00). Välillä
oli kaksi ruokatuntia. Korkeakosken kenkätehdashan oli maamme ensimmäisiä ja siihen
aikaan täällä oli työväkeä vasta muutama henkilö, ehkä alun toistakymmentä, en muista
tarkkaan. Tehdassali oli tavattoman kylmä. Aina ei ollut suutarintyötä, niin käytiin välillä
tukkimassa seinänvieruja ja tilkitsemässä seiniä, että tarettiin sisällä näpräillä. Pääasiassa
valmistettiin kenkiä rasvanahasta, mutta ns. poksnahkaakin jo käytettiin. Saappaiden
valmistuskin aloitettiin noina aikoina. Muistelen, että rasvanahkakenkä maksoi mallista
riippuen 7 markasta 10 markkaan. Saappaiden hintaa en muista. Korkeakoskella oli
parkkiverstas ja nahkaverstas, sähkövoimalaitos, mylly ja tervatehdas.

Vuosia kului. Perehdyin ammattiini. Rakensin oman talon Korkeakoskelle. Äitini ja siskoni
muuttivat asumaan luokseni. En ole ollut jäsenenä missään järjestöissä, mutta silti olen ollut
mukana työväen riennoissa, näytelmissä, ym. Harrastin myös valokuvausta pääasiassa
tietenkin vain omiksi tarpeiksi. Muistan, kun erään kerran olin ottamassa kuvaa Korkeakosken
partaalla. Joku neitonen oli kuvattavana. Telineeni luiskahti ja kone tipahti koskeen. Sain
kuitenkin siepatuksi koneeni ylös ja sain lopulta otetuksi kuvan. - En muista, minä vuonna
tämä tapahtui, kun minä ja työtoverini jouduimme riitaan työnjohdon kanssa
urakkatyöpalkasta. Saappaiden valmistuksessa eräs työvaihe (pinnaus) oli hinnoitettu :40
penniä pari. Me pyysimme :55/parilta. Mainitsen, että Korkeakosken Kenkätehdas oli tällä
välin muuttunut osakeyhtiöksi ja tehtaan isännoitsijänä toimi eversti Engström. Välit
kiristyivät niin pitkälle, että isännöitsijä Engström antoi meille lopputilin. ''Kun ette kerran
suostu tekemään entisellä urakkapalkalla, niin saatte lähteä'', isännöitsijä sanoi. Ja niin me
lähdimme konttorista ja ulos tehtaan portista. Päästyämme muutaman sadan metrin päähän
tehtaalta, konttoripoika juoksi peräämme ilmoittaen, että isännöitsijä lupaa maksaa
pyytämämme urakkatyöpalkan. Me tietenkin palasimme takaisin työpaikkaamme.

Useiden vuosien aikana 1910-luvun loppupuolella Korkeakosken Kenkätehtaan työläisten
kesken käytiin keskusteluja ja neuvotteluja oman kenkätehtaan perustamisesta. Asiasta käytiin
myös salaisia neuvotteluja ulkopuolisten asianharrastajien kesken. Salaisia senvuoksi, ettei
tahdottu varsinkaan keskeneräisenä saattaa asiaa tehtaan johdon tietoon. Siitä olisi seurannut
ikävyyksiä, ehkäpä jollekulle lopputilikin. Vaikka hanke lopulta johti päätökseen ja
käytännölliseen tulokseen, tässä kerrottuna ajankohtana se vielä oli valinkauhassa. Isännöitsijä
Engström oli jostakin kautta saanut vihiä tehdashankkeestamme. Hän kutsutti minua eräänä
päivänä konttoriin. ''Minä olen kuullut, että te aiotte lähteä meiltä pois, perustaa kuulemma
oman tehtaan'', Engström jutteli aluksi näennäisen hyväntuulisesti. Myönsin tähän tapaan
asioita kaavaillun. Tämän jälkeen isännöitsijä tiukensi puheensa sävyä ja mainitsi, että jos nyt
lähtisin pois, takaisin ei minua enää otettaisi. Sitten hän vakuutti, että yrityksemme oman
tehtaan perustamiseksi ei tulisi missään tapauksessa onnistumaan. Minä puolestani rohkenin
kysyä, että mikä isännöitsijän mielestä siinä olisi pahimpana esteenä. ''Niinkuin sodassa, niin
tehtaan perustamisessakin tarvitaan ensimmäiseksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa,
ja sitä kun teillä ei ole, niin se on pahin este'', Engström vakuutti. Lopuksi hän tiuskasi: ''Ellei
olisi näin kiireitä töitä, saisitte lähteä heti.'' Keskustelu oli päättynyt ja minä palasin töihini.

Tehtailija Kustaa Lindell oli v. 1906 perustanut Hirsilän Metallivalimon, joka tällävälin oli
siirtynyt Hirsilän Metalliteollisuus Osakeyhtiölle. Yritys ei ollut kilpailukykyinen ja yhtiö oli
valmis myymään Hirsilässä sijaitsevan kiinteistön, johon kuului puinen tehdasrakennus ja
sähkövoimalaitos. Niinpä joukko Korkeakosken kenkätehtaan työläisiä yhdessä eräitten
Oriveden talollisten kanssa perustivat Hirsilän Kenkätehdas Osakeyhtiön ja päättivät ostaa
Hirsilän Metalliteollisuus Osakeyhtiöltä e.m. kiinteistön. Perustava kokous pidettiin
21.5.1911. Kokouksen puheenjohtajana toimi Anton Peltola ja sihteerinä viskaali Verner
Palander. Osakepääomaksi määrättiin 70.000,- ja osakkeen hinnaksi 1.000,-. E.m. Hirsilän
kiinteistöstä maksettiin 60.000,-.

Johtokuntaan valittiin A. Peltola, Hugo Oksala, maanviljelijät K. Saarman, A. Saramäki, J.
Mikkola ja työnjoht. Paul Turpeinen sekä varajäseninä A. Mattila, C.A. Hänninen ja S. Mihl.

Kertoja, Heikki Valleniuksen, muistissa ovat ent. Korkeakosken Kenkätehtaan työläisistä
allamainitut olleet perustamassa Hirsilän Kenkätehdas Osakeyhtiötä, Anton Peltola, Hugo
Oksala, Heikki Vallenius, Heikki Akseli Aro, Kalle Roine, Kustaa Virta, Sefanias Mihl, A.
Tihveräinen, Kustaa Lindholm ja Matti Välimäki. Oriveden talollisista: J. Mikkola, K.
Saarman, A. Saramäki ainakin ovat olleet perustajajäseniä.

Hirsilän kenkätehdasta suunniteltiin aluksi osuuskuntamuotoiseksi, nähtävästi osuuskauppa-
aatteen ja työväenliikkeen hengen vaikutuksesta. Mutta päädyttiin kumminkin
osakeyhtiömuotoon, jossa jokaisella osakkaalla oli yhtiökokouksessa yksi ääni, omistipa hän
yhden tai useampia osakkeita.

Kun Koskeakosken ''suutarit'' sitten kesällä 1911 saapuivat Hirsilään ja entistä valimoa
ruvettiin kunnostamaan kenkätehtaaksi, innostus oli korkealla. Pidettiin talkoita ja oltiin
kovasti hengessä mukana. Minäkin olin miltei koko kesän ulkotöissä, sillä tehdas pääsi
käyntiin vasta syksypuolella. Konetilauksissa sattui epäonnea ja tämä viivästytti töiden
aloittamista tehtaassa.

Tehtaan ensimmäiseksi isännöitsijäksi valittiin Ville Lilja, joka oli aikaisemmin toiminut
Korkeakosken Osuuskaupan johtjana. Hän toimikin tehtaan isännöitsijänä verraten pitkään.

Hirsilän kenkätehtaan toiminta sujui tasaisesti ja siinä oli havaittavissa hiljaista nousua ja
vaurastumista. Korkeakosken ''suutarit'' olivat tyytyväisiä aikaansaannokseensa. Ainakaan
alkuvuosina ei sattunut mainittavia erimielisyyksiä. Jokainen oli oma isäntänsä ja teki työtä
omaksi hyväksensä. Pääoman puute luonnollisesti häiritsi aika-ajoin toimintaa. Kaikki
''suutarit'' eivät pystyneet oitis maksamaan omaa osakettaan, tai osakkeitaan. Ilmeisesti kaikkia
osakkeita ei vielä ollut merkitty, koska niitä tarjottiin myytäväksi. En muista vuotta, kun erään
kerran menimme isännöitsijä Liljan kanssa myymään Ylösen talon isännälle, Mikko Ylöselle
osaketta. Isäntä huomasi meidän tulomme ja tiesi, missä tarkoituksessa me olimme liikkeellä.
Hän lähti karkuun muka riihtä lämmittämään. Mutta me menimme perässä ja niin saimme
Mikko Ylöselle myydyksi yhden osakkeen. (Myöhemmin oli joku kenkätehtaan työläisistä
mennyt ostamaan Ylöseltä mainittua osaketta, pelotellut, että kenkätehdas menee pian
konkurssiin ja että isäntä kärsii tuntuvan tappion sen johdosta. ''Suuremman häviönhän sinä
siinä kärsisit, kun olet köyhempi mies'', oli Mikko Ylönen vastannut eikä myynyt osakettaan.)

Valmiiden tuotteiden markkinoinnissakin sattui muistaakseni aluksi joitakin vaikeuksia,
vuositilinpäätöksessä oli poistettava ''epävarmoja saatavia''. Meillä oli muutamia
kauppamatkustajia, jotka kiertelivät ja myivät kenkiä isoimpiin liikkeisiin eri puolilla maata. -
Eräänä talvena tuli pula käyttövoimasta. Oli pitkään kovia pakkasia, Kooninjoessa vesi laski
tuntuvasti eikä sähkövoimalaitos enää pyörinyt täydellä tehollaan. Silloin haettiin Ylä-
Hörtsänältä lainaksi lokomobiili, jota käytettiin lisävoimakoneena sen talvikauden.
Lokomobiili palautettiin ennen puintiaikaa takaisin taloon. Tältä ajalta muistan tapauksen.
Tehtaalla oli töissä muuan Karpoff-niminen mies. Hän taisi olla jonkinlainen koneasentaja.
Hän pyysi minulta palkankorotusta perustellen anomustaan sillä, että kun sianliha maksaa
oliko se nyt tunti- vai päiväpalkan verran kilo, niin pitäisihän ''ihmisliha'' samassa
hintaluokassa olla. Minä säikähdin kovasti näin hyvin perusteltua palkankorotusanomusta ja
esitin huolestuneena asian toisille yhtiökumppaneille, jotka myöskin säikähtivät ja niin
Karpoff sai oitis palkankorotuksensa.

Kun näin iso joukko ''suutareita'' muutti Hirsilään ja tehdas pääsi alkuvauhtiin, niin nämä
tapahtumat luonnollisesti muuttivat entisen hiljaisen maaseutukylän ''maisemaa'' oleellisesti.
Tehdas alkoi rakentaa työläisasuntoja ja monet työläiset rakensivat itselleen omakotitaloja.
Talous- ja liike-elämä vilkastuivat ja samalla myös yleiset riennot, yhdistys-, näytelmä-, ym.
toiminta virisi vauhtiin. Kerrotaanpa sellaistakin, että ''suutarit'' olisivat olleet jonkinverran
''vapaamielisiä'' aviollisissa suhteissa, toisin sanoen, etteivät he pitäneet aivan tarkkaa lukua
menivätkö aviomiehet oman vai toisen miehen vaimon tai taas aviovaimot oman vai toisen
miehen ''viereen''. Ilmiotä on saatettu liioitella, mutta mikäli minä asioita tunsin, ei tämä väite
mitenkään tuulesta temmattu ole. (Vrt. Sointula ja Matti Kurikan ''aatteet.'')

Kuten jo mainitsin, en ole kuulunut jäsenenä mihinkään työväenjärjestöihin, joten en
tarkemmin tunne esim. Hirsilän työväenyhdistyksen syntyhistoriaa. Työväen talolla kyllä
kävin eri tilaisuuksissa ja kenkätehtaan kokouksetkin pidettiin täällä. Minulla oli siihen aikaan
taloudellisiakin vaikeuksia. Rakensin ensimmäistä omakotitaloa itseäni varten, mutta
erinäisistä syistä johtuen en saanutkaan tätä omistukseeni, vaan oli rakennettava toinen, tämä
nykyinen, jossa jo olen asunut yli neljäkymmentä vuotta. Lisäksi minun oli vielä huollettava
vanhempiani, kuten olen jo edellä kertonut. En silti ole koskaan toiminut työläistovereitani
vastaankaan. Kun Hirsilän kenkätehtaalla aikanaan syntyi lakko, niin en sentään mennyt
rikkuriksikaan. Kansalaissotaankaan en joutunut v. 1918 tosin jouduin ns. valkoisten
sotasyyniin, mutta kun minulla oli vuosisadan alussa pidetystä kutsunnasta ''raakin'' paperi
(kävin silloin kahdessakin kutsunnassa), niin tämä pelasti minut valkoisten sotaväestä.
Lienenkö sitten ollut aivan terve sotaväkeen otettavaksi paremmin ensimmäisessä kutsunnassa
kuin v. 1918. Sillä vanhempieni kertoman mukaan sairastin lapsena isorokko-taudin, silloin
kun asuimme Taipaleenkylässä. Pyhäinpäivästä Marianpäivään olin maannut kuin kuollut.
Äitini kertoi, että minulle ei osattu tehdä muuta kuin odotella vain kuolemaani. Taudin
muistona minulla on vasemmassa kädessä sormien välissä ''räpylät'' ja oikean korvan
yläpuolella ja nenänvarressa isot arvet. Isorokoksi tautini nimitettiin. Tiedossani ei ole, oliko
tautia laajemmalti paikkakunnalla ja kuoliko siihen aikaan ihmisiä isorokkoon.

Hirsilän kenkätehtaan (perustaja) ''suutarit'' pysyivät pitkään koossa ja yksimielisinä. Yritys
menestyi hyvin. Myöhemminhän tehtaan omistus sitten siirtyi lähinnä yksityisen omistukseen
ja päätösvalta pois ''suutarien'' käsistä. Mutta tähän kehitystulokseen vaikuttivat ratkaisevasti
vissit tapahtumat ja toimenpiteet. Kuten jo on mainittu, kenkätehtaan perustajajäseniin kuului
muutamia talollisiakin. Eräillä näistä oli useampia osakkeita kuin jo mainituilla ''suutareilla'',
joilla oli tavallisimmin vain yksi osake. Mutta silti nämä yhden osakkeenomistajat käyttivät
yhtiökokouksessa samanlaista päätösvaltaa. Tämä seikka karvasteli mainittuja
talollisosakkaita. Nämä ''jurnuttivat'' asiasta kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja valoivat
työläisosakkaisiinkin ''kapitalisti''-henkeä. Suutareilla ei ollut riittävästi asiantuntemusta, mille
tielle heidän yhteinen yrityksensä oli luisumassa. Kun yhtiökokous sittemmin muutti
yhtiöjärjestystä siten, että osakkailla oli yhtiökokouksessa yhtä monta ääntä kuin he omistivat
osakkeita, niin tämän jälkeen ''vallansiirto'' tapahtui nopeasti. Osake-enemmistö siirtyi
visseihin käsiin ja samalla ''suutarien'' päätösvalta perustamansa tehtaan asioissa oli päättynyt.
Osakekauppaa tehtiin ahkerasti. Monet työläiset ymmärtämättömyydessään myivät osakkeensa
ja mainitulle valloittajaryhmälle eikä osakkeiden virtaa tähän suuntaan enää saatu
pysähtymään. Kerrankin työväentalolla pidettiin työläisten kokous, jossa yksimielisesti
päätettiin, ettei enää myydä osakkeita silloiselle isännöitsijälle, insinööri Mikkolalle, jolle
tehtaan osake-enemmistö sittemmin siirtyi. Mutta jo seuraavana aamuna kokouksen sihteerinä
toiminut henkilö oli tarjoamassa isännöitsijälle osakkeitaan. Paikkakunnalla liikkui ilmeisesti
tarkoituksella liikkeelle lähetettyjä huhuja tehtaan muka joutumisesta suuriin vaikeuksiin. En
muista enää vuosilukua, milloin tämä tapahtui. Jostakin kumminkin oli laskettu liikkeelle
huhu, että OTK rakentaa Hirsilään kilpailevan kenkätehtaan ja tällöin nykyisen tehtaan ''päivät
on luettu''. Minä matkustin kiireesti Helsinkiin varatuomari Väinö Tannerin puheille. Hän oli
Helsingin raastuvassa käräjillä. Mutta sain hänet kuitenkin käsiini. Esitin huolestuneena
asiani: ''Onko perää, että OTK rakentaa Hirsilään kenkätehtaan?'' ''Ei ole eikä sellainen olisi
nykyisten sääntöjen aikana edes mahdollista.'' (Haastattelija ei päässyt varmuuteen, oliko
kysymyksessä OTK vai KK:n jäsenosuuskunta, joka olisi po. tehtaan rakentanut. Eipä sillä
väliä ole, koska kysymyksessä oli huhu. Ilmeisesti Tanner-nimi oli tehokas pelottava
kummassakin tapauksessa.) Muistaakseni sain isännöitsijä Liljalta korvauksen
matkakuluistani. Mutta kuultuaan matkani tarkoituksen, isännöitsijä Lilja sanoi, ettei toista
kertaa enää makseta tällaisista matkoista.

Osa ''suutari''-perustajajäsenistä siirtyi toisille paikkakunnille tai muille työaloille, mutta monet
työskentelivät Hirsilän kenkätehtaassa eläkkeelle siirtymiseensä asti. Minä olenkin ainoa enää
elossaoleva silloisista perustajajäsenistä. Minulla vielä on tehtaan osakkeita 46 kappaletta.
Olen niitä vuosien varrella ostanut. Tosin niiden omistuksesta on tällä kertaa puhdasta
tappiota, koska niistä verotetaan joka vuosi eikä yhtiö ole enää vuosikymmeniin jakanut
voitto-osinkoa. En tiedä, saisiko niitä kaupaksikaan edes nimellisarvostaan. Olkootpa nyt,
eivätpä nuo paljon painakaan.

Kun aikanaan osake-enemmistö siirtyi lähinnä yksityisen käsiin ja ''suutarien'' aikakausi
tehtaan asioista päätettäessä päättyi, tehdasta luonnollisesti on johdettu normaalien
taloudellisten periaatteiden mukaan. Ja onhan tehtaan tuotanto jatkuvasti kehittynyt ja
monipuolistunut. Samalla koko tehdasseutu on kehittynyt ja vaurastunut. Mutta paljon on tänä
aikana tapahtunut työläisten kannalta vierasta ja ikävääkin, josta kertominen kumminkin
jääköön nuorempien tehtäväksi. Varmaa on myös se, että sama toveruus- ja yhteishenki, mikä
vallitsi Hirsilän kenkätehtaassa ''suutari''-perustajajäsenten kesken, kun kaikki olivat
työntekijöitä ja samalla omistajia, ei ole enää nykyisten omistajien ja työntekijöitten kesken
vallitsevana, jos tällainen yhteishenki olisi enää nykyoloissa muutoinkaan saavutettavissa.
Ajan henki ja ihmiset ovat tänä aikana muuttuneet.

 

 

Takaisin