Airi Mäkinen

Korkeakosken Musiikkiperinne

SAATTEEKSI

KORKEAKOSKEN TEHDASYHTEISÖN MUOTOUTUMINEN

VUOSISADAN VAIHTUESSA

PAAVO LEHTINEN NUORENA MUSIKANTTINA

TORVISOITTOA JA ILTAMAMUSIIKKIA

AATTEIDEN AIKA

MUSIIKKIYHDISTYS SOITON JA LAULUN TUKENA

TORVISOITON LAANTUMINEN

EPILOGI

LÄHTEET

 

 

 

SAATTEEKSI

Käsittelen esseessäni musiikkiharrastuksen muotoutumista ja kehitysvaiheita viitekehyksenään tehdasyhdyskunnan synty ja kasvu eli patriarkaalisen tehtaan, työväenyhdistyksen ja luokkayhteisöllisen kylän vaikutukset yhteisön musiikillisten harrastusten syntymiseen ja kehittymiseen Korkeakosken kylässä Juupajoella. Ajallisesti esseessäni on esillä on aikakausi 1920-luvun loppupuolelta 1970- luvulle painottuen torvisoittoon ja kuorolauluun sekä osittain tanssiorkesteriperinteeseen. Esseeni on historiaan tukeutuva kuvaus sisältäen kulttuuri- ja sosiaalihistoriallisen aspektin. Käsittelen myös lyhyesti Paavo Lehtisen haastatteluissa esille tullutta sekä paikallista tanssiorkesterikulttuuria.

Esitän tässä esseessä näitä musiikkiin liittyviä, pääosin harrastuspohjaisia toimintoja yksilön näkökulmasta taustanaan kehittyvä tehdasyhdyskunta ja työväenyhdistyksen sekä kansalaisopiston vaiheet. Yksilönäkökulma perustuu pääosin 85-vuotiaan korkeakoskelaisen Paavo Lehtisen haastatteluun hänen elämänsä vaiheista musiikin ja kenkätehtaan parissa, sekä myös korkeakoskelaisen Hilkka Joen haastatteluun.

Musiikillisten harrastusten erottava ja yhdistävä tematiikkaa on sosiaalisten kerrostumien ja yhteiskuntaluokkien välillä Korkeakosken tehdasyhdyskunnassa. Tämä tehdasyhteisön ja kylän musiikillisen elämän kuvaus perustuu suurelta osalta aikaisemmin Koskenjalan Museolle keräämääni aineistoon sekä Edward Walleniuksen henkilöhistoriikin materiaaliin: aineisto koostuu haastatteluista, Suomen Kenkä- ja Nahkatehtaan säilyneistä papereista, oikeuden pöytäkirjoista, kuvista ja piirroksista. Perusteellisemmin olen käsitellyt musiikillista ajanjaksoa 1949-1970, jolloin lähdemateriaalina on ollut käytössä Korkeakosken Musiikkiyhdistyksen pöytäkirjoja ja vuosikertomuksia.

En ole käyttänyt esseessäni tarkkoja lähdeviitemerkintöjä, vaan olen pyrkinyt tuomaan lähteet esiin tekstissä. Lähteitä on kohdeltu samanlaisella varovaisuudella ja kritiikillä kuin normaaliakin viitteistöä käytettäessä.

KORKEAKOSKEN TEHDASYHTEISÖN MUOTOUTUMINEN

Juupajoen kunta sijaitsee Hämeen läänin koillisosassa noin 60 km Tampereelta pohjoiseen. Kunnan väkiluku on nykyisin noin 2.500 henkeä. Maa- ja metsätalouden piirissä työskentelee viidennes, teollisuudessa yksi kolmasosa ja palveluammateissa puolet ammatissa toimivasta väestöstä. Kunnan tosiasialliseksi keskukseksi muodostui jo vuosisadan alkupuolella teollistumisensa myötä Korkeakosken taajama, mutta hallinnollinen keskus siitä tuli vasta vuonna 1991, kun kunnantoimisto siirrettiin Kirkonkylästä Korkeakoskelle.

Juupajoen maatalousvaltainen pitäjä kuului vuoteen 1913 saakka Oriveden kuntaan. Itsenäistyessään sen väkiluku oli 3450 henkeä ja suurimmat kylät maatalousvaltainen Kopsamo, teollistunut Pohjanmaan radan asema Korkeakoski sekä pieni puutavaran hankinnasta ja kuljetuksesta elantonsa hankkinut Lylyn asemanseutu.

Juupajoen pitäjässä oli vuonna 1894 kolme suurempaa kylää, joista kehittynein oli Kirkonkylä eli Kopsamo. Siellä sijaitsi Juupajoen vuonna 1838 rakennettu kirkko ja 1886 perustettu Juuwan [Juupajoen] kansakoulu. Asukkaita oli kylässä kymmenisen tilallista perheineen ja palkollisineen. Juupajoen pitäjän sivukylät, Korkeakoski ja Lyly olivat myös vuonna 1882 valmistuneen Pohjanmaan radan rautatieasemia. Korkeakoskella sijaitsi myös talollisten yhteinen osuuskuntamuotoinen lahkomylly, joka sai käyttövoimansa 10 metrisestä putouksesta. Mylly ja rautatie vaikuttivat Korkeakosken kylän kehitykseen ja teollistumiseen, joka alkoi agraariyhteisön myötävaikutuksella ja kosken voimalla.

Ensimmäisen varsinaisen muutoksen Juupajoen agraariyhteisössä aloitti rautatien tuoma valtion virkamieskunta ja se jatkui nahka- ja kenkäteollisuuden synnyttämän palkkatyöläistymisen myötä, sekä kaupan kehittymisen ansiosta. Korkeakosken tehdasyhdyskunnan kehittyessä pieneen kyläyhteisöön muotoutuivat professionaaliset yhteiskuntaluokat.

Korkeakosken teollisuuden uranuurtaja oli vuonna 1869 Orivedellä syntynyt Edward Wallenius. Hän hankki nahkurinoppinsa Tampereella, lähti vuonna 1889 kisällinkirjansa saatuaan lisäoppiin ulkomaille viideksi vuodeksi ulkomaille ja palattuaan rakensi uudenaikaista tekniikkaa käyttävän nahkatehtaan Korkeakosken kylään kosken partaalle. Tästä alkoi kylän teollistumisen aika ja palkkatyöläistymisprosessi. Nahkatehtaassa oli työntekijöitä parin vuoden kuluttua jo nelisenkymmentä ja dynamolaitteisto valaisusähkön tuottamista varten. Vuonna 1898 Wallenius laajensi yritystoimintaansa rakentamalla nahkatehtaan välittömään läheisyyteen Tehtaanjärven rannalle Suomen ensimmäisen täysin koneellistetun kenkätehtaan. Henkilökuntaa oli tällöin jo satakunta, osa työntekijöistä ja valtaosa mestareista oli kotoisin Saksasta tai Ruotsista.

Edward Wallenius ei ehtinyt itse paljoakaan vaikuttaa tehtaansa työntekijöiden olosuhteisiin, sillä hän joutui nahka- ja kenkätehtaansa kanssa taloudellisiin vaikeuksiin, joihin osasyynä olivat nahkatehtaan palot ja uudelleen rakentamiset vuosina 1895 ja 1896. Wallenius muutti yrityksensä vuonna 1899 osakeyhtiöksi, Suomen Nahka- ja Kenkätehdas Osakeyhtiöksi, jonka johdossa hän kykeni toimimaan kuitenkin vain vuoden 1899 kesään asti.

Perustetulla uudella yhtiöllä oli alussa suuria taloudellisia vaikeuksia ja rahoittajapankkikin [Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankki] teki konkurssin vuonna 1902, mutta tehtaan johtoon tullut eversti Otto Ehrström sai nostettua yhtiön velkakierteestä ja tuotanto alkoi kehittyä. Tehdas tuotti vuosittain voittoa aina vuoteen 1921, jolloin alkoi tappiollisten vuosien kausi ja ehkä siitä johtuen osakkaat myivät yhtiön.

Kun Emil Aaltosen osti vuonna 1926 Suomen Kenkä- ja Nahkatehtaan teollisuuslaitokset, asunnot ja muut kiinteistöt ja tehtaan nimeksi tuli vuonna 1927 Korkeakosken Kenkätehdas, oli Korkeakosken tehtailla työväkeä 150 henkeä ja isännöitsijäksi tuli Aaltosen vävy Lauri Kivekäs. Omistajavaihdoksen jälkeen nahkatehtaan tiloissa alettiin 1930-luvulla valmistaa naisten kenkien puukorkoja ja myöhemmin lestejä Aaltosen kenkätehtaitten tarpeisiin, Aaltosellahan oli jo silloin oma nahkatehdas Viialassa. Aaltosen Korkeakosken kenkätehtaan tuotanto suuntautui pääasiassa miesten kenkiin ja saappaisiin.

Korkeakosken tehdasyhdyskunta kehittyi ja laajeni patriarkaalisena Aaltosen aikana, jolloin työväestö identifikaatioitui tehtaaseen ja kasvatti tehtaaseen toisen ja kolmannenkin sukupolven työntekijäksi tehtaaseen.

VUOSISADAN VAIHTUESSA

Korkeakosken ammatilliset sosiaaliset kerrostumat ja hierarkiat muodostuivat ensisijaisesti kehittyvässä tehdasyhteisössä. Osuuskaupan, rautateiden ja muun kylän väki lomittui näihin ammatillisen arvostuksensa mukaan. Korkeakoskella oli hyvin pieni omistava yhteiskuntaluokka marxilaisen omistamiseen perustuvan luokituksen mukaan - talolliset, apteekkari, yksityiskauppiaat ja tehtaanomistaja sekä myöhemmin sen osakkaat, jotka tosin yleensä asuivat muualla kuin Korkeakoskella. Tehtaassa sosiaalisen kerrostuman erottavin tekijä oli palkkaus, kuukausipalkkalaiset kuuluivat keski- tai ylimpään luokkaan, tuntipalkkaa maksettiin tehtaan työläisille.

Korkeakosken Nahka- ja Kenkätehtaan muodostamassa yhdyskunnassa tapahtui jo vuosisadan alussa liikettä sosiaalisissa kerrostumissa, työläisestä saattoi nousta mestariksi, pitkän linjan koulutuksella ja yleensä tehtaan työssä pääsi ylenemään työkokemuksen kautta. Tehtaan työntekijöistä siirtyi myös osa itsenäisiksi tehtailijoiksi tai osakkaiksi yhteisesti perustamiinsa kenkätehtaisiin, mutta tällöin oli siirryttävä vähintään naapurikylään. Hirsilän kenkäteollisuus sai alkunsa vuonna 1911, jolloin osa Korkeakosken tehtaan työntekijöistä perusti oman tehtaansa sinne. Tästä on saanut alkunsa Korkeakosken tehtaan nimeäminen "Suutarien yliopistoksi".

Korkeakosken työväestö oli valveutunut aatteellisesti ja perusti työväenyhdistyksen jo vuonna 1904 ja ammatillisen etujärjestön vuonna 1907. Vuosisadan alussa musiikki ja muut kulttuuriharrastukset yhdistivät kylän eri sosiaaliluokkia. Otto Ehrströmin muistellessa myöhemmin tätä aikaa, jolloin hänen mukaansa tehdasyhteisössä:
"vallitsi täysin patriarkaalinen suhde johtajien ja johdettavien välillä. Niinpä tehtiin ensimmäisinä vuosina kesän aikana hauskoja retkeilyjä ympäristöön, johon kaikki ottivat osaa johtajasta ja hänen perheestään lähtien. Teatteriesitykset olivat myös hyvin pidettyjä huveja. Kun silloin sekä yhtiön että tästä johtuen myöskin työläisten varat olivat hyvin rajoitetut, ei mitään sopivaa huvihuoneistoa voitu hankkia, vaan sai sellaisena palvella eräs nahkatehtaan sivurakennuksen yläkerros. Tänne oli pystytetty näyttämö, jolla esitettiin näytelmäkappaleita., täälläkin johtaja usein etunenässä. Ikävä kyllä, että uuden johtajan täytyi lopettaa tällaiset huvitukset, koska tulipalon vaara oli siellä suuri. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin työläiset saattoivat rakentaa hauskan ja kodikkaan kokoushuoneen itselleen lähelle tehdasta [1. työväentalo valmistui 1905]. Uuden rakennuksen sali oli avara ja näyttämö suuri, niin että moni pieni kaupunki olisi katsonut onnekseen omistaa tällaisen. Kokoushuoneisto paloi vuonna 1913 [1914], nousi pian kuten Phoenix-lintu tuhasta entistä paremmassa asussa."

Myös Korkeakosken Kenkätehtaan pitkäaikainen työntekijä ja työväenyhdistyksen toiminnassa mukana ollut Hulda Ojanen muisteli vuonna 1949 tehdyssä historiikissa, joka tehtiin kolmannen kerran rakennetun Nummelan vihkiäistilaisuudessa elämää Korkeakoskella vuosisadan alussa. Vaikka työpäivä oli kello kuudesta kuuteen, siis kaksitoista tuntia, niin siitä huolimatta jaksettiin harrastaa ja osallistua seura- ja muuhun yhteiseen toimintaan:
"Laulettiin kuorossa, tanssittiin oman torvisoittokunnan mukaan ja harjoiteltiin suuria näytelmäkappaleita. Politiikka ei repinyt rientoja, yhteistä oli nuorisoseuran, yhteistä työväenyhdistyksen toiminta ja osuustoiminta. Teatteria pidettiin nahkatehtaan yläkerrassa ja tanssia pidettiin lavalla männikössä ja joskus tehtaassakin."

Tältä ajalta on kuva korkeakoskelaisesta naiskuorosta vuodelta 1907, joka liittyy ilmeisesti tehtaaseen tai työväenyhdistykseen. Kuvasta tunnistetut ovat olleet tehtaassa töissä, kuten myös kuoron johtaja Norjanen. Kuoro on saanut myös jonkun palkinnon, mutta kuvan takan olleesta lyijykynätekstistä ei siltä osin saa selvää.

Oriveden 400-vuotisjuhlien julkaisussa kerrotaan, että ensimmäisen laulukuoron perusti Orivedelle kanttori Eklund vuonna 1877, kuoro esiintyi kirkossa saman vuoden jouluna laulaen virret ja messut neliäänisesti. Torvisoittokunta perustettiin palokunnan juhlaa varten, torvet hankki ja alkuharjoitukset johti kapellimestari Ernst Schneevoigt Tampereelta. Soittokunta esiintyi palokunnan juhlissa ensimmäistä kertaa soittaen yhtä ja samaa marssia, ainoaa jonka olivat opetelleet.

Riitta Sipilän Korkeakosken tehdasyhteisöä käsittelevän pro gradu tutkielman mukaan torvisoittokunta on ollut Korkeakoskella 1890-luvun puolesta välistä lähtien. Kun armeijan soittokunta hajosi 1905, saatiin sieltä miehiä soittokuntaan. Tutkielmassa todetaan myös työnantajan olleen erittäin myötämielinen kaikenlaisille harrastuksille ja lahjoittaneen soittokunnalle torvet vuonna 1906 jaantaneen Myllypirtistä harjoitustilat. Tutkielman mukaan torvilla soitettiin musiikkia hautajaisista tansseihin.

Samoin siinä kerrotaan, että Nummelassa järjestettiin tansseja joka lauantai ja iltamamia kerran kuussa. Kesäisin tanssittiin palokunnan lavalla "Paloharjulla". Näillä tilaisuuksilla oli Sipilän mukaan kaksi tehtävää, ne tarjosivat yleisölle hyvää viihdettä ja toisaalta ne olivat järjestäjille tärkeä tulonlähde. Yleensä järjestettiin ohjelmallisia iltamia, ensinnäkin jotta saataisiin väkeä liikkeelle ja toisaalta huviveron vuoksi se oli edullisempaa. Tanssi-iltamien ohjelmaan kuului alkusoitto, runo, kertomus, väliaika ja yksiosainen näytelmä ja lopuksi tunti tanssia. Pelimanneja löytyi lähes aina, sillä soittoharrastus oli vireää. Yleisin orkesterikokoonpano olivat haitari, viulu ja rummut.

Sipilä toteaa, että välillä Korkeakosken Torvisoittokunnan toiminta oli vähäisempää, mutta se elpyi jälleen 1930-luvun alussa ollen sodan jälkeen 1940- ja 1950-luvulla huipussaan. Edellä mainitut tiedot perustuvat kuitenkin vain muutaman henkilön haastatteluihin, jotka tehtiin Turun Kansatieteen laitoksen toimesta vuonna 1974 ääninauhoille ja kaseteille, ja niitä ei ollut riittävästi ja niitä purettiin jo kentällä. Myös kysymykset noudattelivat silloista Turun yliopiston haastattelukaavaketta "Ohjeita ja kysymyksiä työväenyhteisön kuvausta ja tutkimusta varten", jossa haastattelijat pitäytyivät turhankin tarkasti.

Kurkelan kirjoittaa tutkimuksessaan Taistojen tiellä soiteltiin, että Suomessa oli siirrytty sotilassoittokunnissa puhtaaseen vaskikokoonpanoon 1870-luvulla, ja tämä tuli olemaan esikuvana myös siviilisoittokunnille. Kokoonpanoksi vakiintui es-kornetin, kahden b-kornetin, altto-, tenori- ja baritonitorven sekä yleensä es-viritteisen tuuban muodostama seitsikko. Seitsikkokokoonpanoilla oli myös se etu että suurempia puhaltimia oli helppo opetella soittamaan ja voitiin suhteellisen helposti siirtyä soittimesta toiseen. Yleensä es-kornetti, 1. b-kornetti ja baritoni soittivat melodiaa ja 2. b-kornetti, altto-, tenori- ja bassotorvet huolehtivat säestyksestä. Puhdas vaskikokoonpano ei ollut ehdoton, esimerkiksi klarinetteja käytettiin myös, koska sen soittaminen oli helpompaa. Sovitusten teko oli yleensä ammattitaitoisten sotilasmuusikkojen käsissä. Näin oli myös Paavo Lehtisen mukaan Korkeakoskella, hän itse soitti palattuaan Korkeakoskelle vuonna 1949 baritonia koko aktiivikautensa.

Ilpo Saunion toimittamassa teoksessa Laulu ottaa kantaa kirjoittaa Göran Blomqvist artikkelissaan "Perinne nykypäivän musiikin lähtökohtana", että siirryttäessä talonpoikaisyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan ja uusiin tuotanto-olosuhteisiin kansanmusiikin harrastamisen sosiaaliset edellytykset katosivat. Uudet tuotanto-olosuhteet muuttivat "laajojen kansankerrosten" elämän rakennetta. Tuotanto-olosuhteiden muuttuessa muuttui samalla "henkinen ylärakenne, jonka osa ihmisen kulttuuritoiminta ja myötä musiikki on". Blomqvist johtaa toisen kehityslinjan talonpoikaisyhteiskunnan musiikkiperinteestä, josta uuden ajan voitontavoitteluun yhdistyneenä on tullut massatuotantoa, jota tuotetaan kasvavaa työväenluokkaa ja maaseutuproletariaattia silmällä pitäen.

Etenkin Korkeakoskella teollistumisen tuomat muutokset kylän rakenteissa kehittivät kyläläisten myös kulttuuritoimintaa ja musiikkiharrastusta ensin tehtaan patriarkaalisessa suojeluksessa ja sitten työväen yhdistyksen ja kansalaisopiston ja viimeksi musiikkiyhdistyksen myötä.

Ilpo Saunio kertoo toimittamansa Laulu ottaa kantaa teoksen omassa artikkelissaan "Työväenlaulu ennen ja jälkeen vuoden 1918" työväenmusiikin kirjallisesta perinteestä, jossa tuntui kansakoululaitoksen, porvariston ja kansallishengen vaikutus sekä virtauksista muunmuassa raittiusaate. Perinnettä pitivät yllä kuorot ja soittokunnat ja se eli lähes muuttumattomana hyvin pitkään. Käytäntö tallennettiin lukuisiin laulukirjoihin ja niistä tulee esiin työväenrunouden silloinen ylevyys ja juhlavuus. Saunio toteaa yhteistä tälle kaikelle olleen sen, että se edusti teollistuvan yhteiskunnan kulttuuria toisin kuin porvarillinen taide, joka "toisella jalalla vielä polki feodalismin ja kirkon uurtamia uria". Hän määrittelee vuosisadan vaihteen työväenkulttuurin yhtenäiskulttuuriksi, silloin syntyi useita pieniä työläisyhdyskuntia, joiden sisällä työväenluokka eli itsenäistä elämäänsä työväenmusiikin säestyksellä.

Korkeakosken pienessä työläisyhdyskunnassa elettiin myös yhtenäistä yhteisöelämää, mutta työväestön musiikin lisäksi elämää siellä säestettiin myös porvarillisella "taidemusiikilla" sekä kansanmusiikilla.

Saunion toimittamassa teoksessa Vesa Kurkela toteaa artikkelissaan "Työväenperinteen etnomusikologinen tutkimus Varkaudessa 1981", että torvisoitto tuntuu olleen arvostetuin ja tärkein musiikin alue työväenliikkeen alkuvaiheista aina toiseen maailmansotaan asti. Hänen mukaansa soittokuntaa tarvittiin lähes kaikissa vähänkin merkittävissä työväenyhteisön tilaisuuksissa. Myös kaikissa suuremmissa iltamissa täytyi torvensoittajien olla paikalla. Ensiarvoinen tehtävä soittokunnalla näyttää olleen kansanomaisen kaupunkimusiikin kehittymisessä omaleimaiseksi musiikinlajiksi. Hyvin monet paikalliset tanssimuusikot saivat ainoan musiikinopetuksensa soittokunnassa, omaksuivat nuoteista soiton samoin kuin keskeisen soittokuntarepertuaarin. Nämä elementit siirtyivät heidän mukanaan koko paikalliseen tanssisoittoon. Näin varkautelaisessa kansanomaisessa musiikissa ei 1930-luvun jälkeen paljon havaita korvakuulosoittoa, vaan kaikki vähänkään itseään kunnioittavat haitaristit, mandoliininsoittajat ja muut tanssisoittajat opettelivat soittamaan joko tavallisista tai omatekoisista numeromerkinnöille perustuvista nuoteista.

Myös useat Korkeakosken torvisoittojat olivat saaneet oppinsa sotislassoittokunnissa ja he myös opettivat taitojaan edelleen.

PAAVO LEHTINEN NUORENA MUSIKANTTINA

Paavo Lehtinen on syntynyt Korkeakoskella 12.8.1909. Hänen äitinsä Alina oli ollut töissä kenkätehtaalla todennäköisesti jo vuodesta 1898. Hänen isänsä Lauri Tamminen oli ollut tehtaalla myös vähän aikaa ennen Amerikkaan lähtöään, joka tapahtui jo ennen Paavo Lehtisen syntymää. Vanhemmat ovat olleet musikaalisia, Lauri Tamminen on soittanut aikoinaan viulua ja äiti Alina on ollut mukana laulukuoroissa. Paavo Lehtinen on yli neljäkymmenvuotisen kenkätehdasuransa ohella toiminut aktiivisesti mukana Korkeakosken musiikkielämässä ja toiminut pitkään työväen- ja ammattiyhdistysyhdistyksissä.

Paavo Lehtisen kuulemien tietojen mukaan soittokunta perustettiin Korkeakoskella vuonna 1905:
"Se tapahtui sillä tavalla, että täällä oli semmoinen Erhström niminen ylimestari [eversti Otto Ehrström, Suomen Kenkä- ja Nahkatehtaan isännöitsijä ja hallituksen puheenjohtaja 1902-1917], mikä se oli, tuolla tehtaalla ja kun täällä kylässä miehet olivat ruvenneet juopottelemaan vapaa-aikanaan, että käyttivät kortinpeluuseen ja semmoiseen käyttivät vapaa-aikansa, joka ei urheillut, niin sitten se Ehrström lahjoitti torvet, että saadaan se soittoinnostus sitten alkamaan. Sitten se osti vielä jalkapallon ja sanoi että juoskaa tämän perässä, eikä sen viinan perässä. Ne oli tehtaalaisia kaikki, se tietysti haittasi jo työntekoakin, seuraavana päivänä kun ne krapulassa oli, niin siitä alkoi sitten se soittokuntakin todella silloin 1905. Ja sitten oli ollut kyllä semmoisia pieniä kokoonpanoja, missä oli sello ja viulu ja ehkä toinenkin viulu, semmoisiakin on muutamia valokuvia olemassa."

Paavo Lehtisen muistitietojen mukaan soittokunnan johtajina alkuvaiheessa olivat Kalle Roine Hirsilästä, Hjalmar Saksanen, sitten Manninen, kaikki olivat Lehtisen mukaan myös tehtaassa töissä.

Paavo Lehtisen mielestä sillä, että vuonna 1911 kenkätehtaalta lähti suutareita Hirsilään [Oriveden kylä] perustamaan sinne omaa tehdasta ja kun tässä joukossa oli myös soittajia muunmuassa perustajäseniin kuuluva Kalle Roine, niin se vaikutti Korkeakosken Torvisoittokunnan toiminnan hiljenemiseen muutamaksi vuodeksi.

Korkeakosken työväenyhdistyksen johtokunnan ja huvitoimikunnan yhteisessä kokouksessa Nummelassa heinäkuussa 1915 päätettiin, että kysytään torvisoittokuntaa Hirsilästä soittamaan sekä päiväjuhlaan että iltamaan ja kysyminen jätettiin A. Lehtivirran huoleksi, ja jos sitä ei saada niin sitten piti pyytää Viljasia. Seuraavan kerran pöytäkirjoissa mainitaan vuoden 1919 elokuussa, että tehdasyhtiöllä oleva käyttöoikeus korvauksena sähkövalosta, joka koski kahdeksaa iltaa vuodessa, voidaan antaa ainoastaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kuten pikkukoululle ja torvisoittokunnalle. Tämä viittaa siihen, että Työväenyhdistyksellä ei ollut omaa soittokuntaa vuonna 1915 eikä kansalaissodan jälkeenkään. Vaikkakin kuvassa olevaa torvisoittokuntaa on kutsuttu työväenyhdistyksen soittokunnaksi, siitä ei ole varmuutta. Vuosilta 1904-1914 ei ole muistitietoa eikä arkistomateriaalia ole löytynyt. Osa vanhoista torvista oli vielä Musiikkiyhdistyksen Torvisoittokunnan käytössä. Vuodelta 1920 löytyy maininta, että Torvisoittokunta on pyytänyt saada harjoitella sunnuntai aamupäivisin Nummelassa ja yhdistys pyysi korvaukseksi tästä kaksi iltamasoittoa vuodessa. Seuraavien kahden vuoden aikana edellämainittu Torvisoittokunta on todennäköisesti hajonnut, koska maaliskuussa 1922 johtokunnan kokouksessa on seuraavanlainen kolmas pykälä:
"Päätettiin myöntää Korkeakosken alottavallen Torvisoittokunnallen että he saavat käydä yht. talolla harjoittelemassa kaksi kertaa viikossa josta palkioksi yht. soittaa soittokunta kaksi iltamasoittoa vuodessa josta yht antaa tieton soittokunnallen hyvissä ajoissa."

Työväentaloa vuokrattiin myös 1919 alkaen Elävienkuvien Osakeyhtiölle ja näytäntöiltoina annettiin lupa tanssia joka neljäs kerta. Lähteistä ei selviä, kuka järjesti musiikin ja oliko se elävää vai levymusiikkia.

Historiikissa Kotoinen Hirsilänseutu kerrotaan, että Hirsilän Torvisoittokunnalle löytyi johtajaksi Kalle Roine, joka oli kotoisin Kyröskoskelta ja saanut siellä opetusta torven soittoon. Roine oli Korkeakoskella ollessaan jo kuulunut sikäläiseen soittokuntaan 1900-luvulla. Jef Nieminen oli oiva rumpali, joka saatiin joskus lainaksi Korkeakoskelta ja Urho Lehtinen, joka aloitti soittamisen Kalle Roineen johdolla Korkeakoskella, palveli myöhemmin Kajaanin Sissipataljoonan soittokunnassa Hämeenlinnassa vuonna 1921 ja oli sen jälkeen jonkun vuoden Korkeakoskella ja Jyväskylässä ja palasi uudestaan Hirsilään noin 1926. Monta kertaa kävi niin, että soittajia oli lainattava Korkeakoskelta. Lehtivirran Veikko ja Lehtisen Paavo olivat usein Hirsilässä ja Lehtisen Urho puolestaan Korkeakoskella "lainassa".

Myös kansalaissodan aikana loppui kaikki toiminta vähäksi aikaa, Paavo Lehtinen ei tiedä menikö soittajia siinä kapinassa, mutta kuitenkin lamaannutti vähän joka lajia. Mutta kun Lehtisen veli Urho Lehtinen alkoi soittamaan vuonna 1919 tai 1920, oli Torvisoittokunta jo jälleen toiminnassa. Ja silloin Kalle Roine kävi Hirsilästä johtamassa tätä Korkeakosken soittokuntaa.

Paavo Lehtisen kertoman mukaan orkesterin silloisena kokoonpanona 1920-luvulla oli seitsikko: siinä olivat mukana Viljo Järvi, hän soitti baritonia. Sitten oli Korsumäen Eino, hän soitti tenoria, ja Paavo Lehtisen veli Urho soitti bassoa ja Kalle Roine soitti es-kornettia ja Räsäsen Matti soitti b-kornettia.

Paavo Lehtisen ensimmäinen soitin oli omatekoinen viulu, jonka hän teki noin kaksitoistavuotiaana. Soittaminen oli alkuvaiheessa itseopiskelua ja kokeilua.
"Nuotteja en osannut vielä silloin, mutta sitten myöhemmin kun veljeni oli ollut sotilassoittokunnassa jo ja se tuli sitten kotia ja sitten mä sain torven siihen. No silloinhan minun oli pakko sitten opetella nuotitkin. Sitten pääsin siihen soittokuntaan, kun sen verran harjoittelin, että pystyin soittaa, olin silloin suunnilleen kahdentoista ikäinen. Veljeni johti siihen aikaan Korkeakosken soittokuntaa. Ensimmäisen kerran esiinnyin julkisesti osuuskauppajuhlissa vuonna 1921.

Paavo Lehtinen meni kenkätehtaalle töihin viisitoistavuotiaana kuten useat muutkin vuonna 1924 ja ensimmäinen työ oli rinkinahkojen leikkaaminen ja ennen eläkkeelle siirtymistään 1970-luvulla hän siirtyi kenkien päällisten leikkaajasta vastaamaan Aaltosen nahka-asujen leikkauksesta.

Paavo Lehtinen sai veljeltään ensiopetuksen soittamisessa ja vuonna 1923 tuli Korkeakoskelle kapellimestariksi Wäinö Kouki. Wäinö Kouki oli etevä soittaja, säveltäjä ja sovittaja, jonka käden jälkiä oli useiden soittokuntien kirjoissa. Koukin soitin oli Es-kornetti. Kouki antoi Paavo Lehtiselle yksityisopetusta ilmaiseksi. Wäinö Kouki oli tällöin jo Korkeakosken tehtaassa töissä ja illat sitten aina opettamassa.

Vuosisadan vaihteessa oli lopetettu reservikomppaniat ja armeijan soittokunnat. Pataljoonan soittajat palailivat kotiseuduilleen ja mikä minnekin päästäkseen leivän syrjään kiinni. Tehtaat ottivat näitä miehiä mielellään töihin ja mikä parasta, samalla saatiin kyliin hyviä soittajia.

Paavo Lehtisen kertoman mukaan Kouki ei ollut kenkäalan ammattimies, vaan otettu soiton takia työhön kenkätehtaalle, jotta saataisiin soittokunnalle johtaja.
"Sen takia pidettiin sitä, ei se mitään osannut tehdä, se ei ollut ikinä tehnyt mitään muuta kuin soittanut. Palkan sai tehtaasta tietenkin, eikä sillä, kyllä mä sen asunnossa kävin, se oli Kaunistolla yksi huone siinä ja yhteiskeittiö oli vielä, pakkilaatikko sillä oli ja kynttilä siinä ja sitten jonkinlainen sänky, missä se nukkui mutta ei se, ettei sillä huonekaluja eikä mitään ollut. Kyllä sillä se oma Es-kornetti oli aina mukana, se oli semmoinen, se oli tämmöinen pikkuinen torvi, se oli sillä aina mukana ja ei kai sillä mitään muuta ollutkaan. Se oli ihan tyhjä mies. Kouki oli tiettävästi soittanut Venäjälläkin silloin tsaarin aikana. Koskaan ei tullut puhetta sen iästä, mutta siinä neljänkymmenen hujakoilla voi olla."

Oriveden Musiikkiyhdistyksen historiassa kerrotaan myös tästä samaisesta Wäinö Koukista: että hän oli saanut soittokoulutuksensa Kaartin soittokunnassa ja sen loputtua siirtynyt Venäjän keisarilliseen 300-miehiseen soittokuntaan. Venäjä kävi sotaa Japanin kanssa ja keisarillinen soittokunta oli määrätty lähetettäväksi rintamalle, tällöin ystävykset Kouki ja Matikainen päättivät paeta Suomeen.

Syksyllä 1915 keskusteltiin Oriveden kirkonkylän soittokunnan tilan parantamisesta, "erittäinkin pitäen silmällä taiteellisen kyvyn parantamista. Mutta koska soittokunnalta puuttuu taiteellista johtajaa. Niin päätettiin sellainen johtaja soittokunnalle palkata." Tähän tehtävään valittiin sitten kaartin soittokunnan kasvatti Wäinö Kouki, joka sattumalta oli vapaana. Oriveden soittokunnan johtajan virasta hän otti eron jo vuonna 1916.

Ilmeisesti Kouki oli ollut jo ennen Orivedelle tuloaan Hirsilässä, koska teoksessa Kotoinen Hirsilänseutu todetaan, että soittokunnan kannalta merkittävä kulkumies oli kapellimestari Wäinö Kouki, joka tuli Hirsilään vuonna 1915. Kouki oli etevä soittaja, säveltäjä ja sovittaja, jonka käden jälkiä oli useitten soittokuntien kirjoissa. Koukin soitin oli es-kornetti. Miehellä kuuluu olleen kova ansatsi huulissa, "nokka" kuin luuta. Mutta hän oli myös armoitettu ryyppymies, mistä syystä paikkakuntaa oli vaihdettava usein. Wäinö Kouki palasi retkiltään Hirsilään vielä toisen kerran 1920-luvun alussa ja oli tiedustellut Urho Lehtiseltä [Paavo Lehtisen veli] löytyisikö hänelle tehtaasta työtä, samalla hän voisi alkaa taas johtamaan Hirsilän Torvisoittokuntaa. Työpaikka saatiin järjestymään Hirsilään, mutta jo muutaman kuukauden päästä Kouki siirtyi Korkeakoskelle ja soittokunnan johtajuus jäi. Sittemmin muutaman kiertolaisvuoden jälkeen Koukin matka päättyi Ähtärissä maantien ojaan - loppui elämä ja unelmat.

Tosin Korkeakosken kauden jälkeen Wäinö Kouki oli vielä mukana perustamassa Juupajoen suojeluskunnan Torvisoittokuntaa ja johtikin sitä vuosina 1923-1926. Tältä ajalta ovat peräisin hänen sävellyksensä "Juupajoen Suojeluskunnan Kunniamarssi" ja "Talkoopolkka", joiden nuoteista on kopiot liitteinä. Koukin suojeluskunnan aikaiset soittokirjat eli stemmat ["iso" ja "pieni" kirja] ovat nyt Juupajoen Maamiesseuran soittokunnan hallussa ja edelleen käytössä.

TORVISOITTOA JA ILTAMAMUSIIKKIA

Paavo Lehtisen opittua viulua soittamaan pyysi Kustaa Määttä Paavoa kaverikseen soittokeikoille. Määttä oli myös kenkätehtaan työntekijöitä ja soitellut haitaria jo kylän iltamissa ja tansseissa. Paavo Lehtinen ja Kustaa Määttä soittivat sitten yhdessä usean vuoden ajan Juupajoen ja lähipitäjien juhlissa aina Lehtisen armeijaan menoon asti.

Paavo Lehtinen suoritti asevelvollisuutensa Sissipataljoonan soittokunnassa Hämeenlinnassa 1928-30, jolloin hänen soittimenaan oli trumpetti ja tämä soittamisen kannalta tärkeä palvelus kesti kaksi vuotta ja kolme kuukautta.

Kun Paavo Lehtinen armeijan jälkeen palasi Korkeakoskelle ja aloitti siviilisoitot, tanssiorkesteri oli silloin Rytmi-orkesteri, jossa oli jo enimmillään kuusi miestä mukana. Veikko Lehtivirta soitti trumpettia ja haitaria, joskus Urho Lehtinen soitti bassoa ja Mikko Salonen, joka soitti alttosaksofonia ja Kustaa Määttä haitareineen sekä Aimo Syvänen, joka lauloi ja soitti rumpuja. "Mutta ei aina ollut näin, että olis niin paljon ollut, mutta se riippui ihan kuinka suuret juhlat oli, niin sitten oli näitä viisi kuusi, mutta etupäässä me soitettiin sitten." Orkesterin alkuvaiheessa oli sen nimenä ollut KAM, joka tuli soittajien etunimistä Kustaa, Aimo, Mikko.

Tästä 20-30-lukujen iltama- ja tanssimusiikista Paavo Lehtisellä ei ole tarkkoja muistikuvia, vaikka olikin itse mukana soittamassa:

"No ne oli niitä samoja, samoja kun oli aina kirjat vuodesta toiseen, ei niitä juuri uusia tullut. Mä en muista mitä kaikkia, "Rakkauden kaiho" oli esimerkiksi Koukin aikaisia, semmoinen valssi oli ja mitä niitä oli, en minä niitä kappaleita jaksa muistaa enää mitä ne oli. Kun niitä urhoon niin paljon ollut elämän varrella"

Paavo Lehtinen kertoo, että ei tanssiorkestereissa eikä Korkeakosken Torvisoittokunnassa Koukin jälkeen kukaan säveltänyt kappaleita, mutta Veikko Lehtivirta jonkun verran sovitti, hän oli saanut koulutuksensa Vaasan sotilassoittokunnassa. Soittimet olivat omia, paitsi torvet, ne oli tehdas [Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas] oli lahjoittanut ne aikoinaan [noin 1905] työväenyhdistykselle torvet. Loppujen lopuksi ne jäivät niinkuin paikkakunnalle. Torvisoittokunta esiintyi kesäjuhlissa ja muissa suuremmissa juhlissa. Nummela [työväentalo] oli pääpaikka, missä juhlia pidettiin.

Omistajanvaihdos ja Aaltosen aika tehtaalla ei tuonut muutoksia kylän musiikkielämään, avustuksia ei saatu mutta ei niitä anottukaan. "Ne torvet täällä oli, samat kirjat oli ja että se ei siinä ollut oikeastaan semmoista rahaa tarvittu", Paavo Lehtinen kertoo.

"Ei Emil Aaltonen vaikuttanut täällä mitään, ei se vaikuttanut mitään katsos se hyvin harvoin täällä kävi, ei se mitenkään, tehtaan kiersi ja silloin se lähti takaisin pois. Ei se puuttunut tämän kylän elämään mitenkään. No Kivekäs [Lauri Kivekäs, Emil Aaltosen vävy, tuli Korkeakosken tehtaan isännöitsijäksi] oli sitten ja sekin, no ei sekään sen paremmin puuttunut mitenkään tähän kylän elämään. Olihan se täällä muutaman vuoden kai asui silloin, mutta ei se kovin pitkään ollut. Mutta ei se mitenkään, en minä muista ainakaan, että se mitenkään olisi vaikuttanut mihinkään," Paavo Lehtinen vakuuttaa.

Paavo Lehtisen mielestä ilmapiiri oli Korkeakoskella 1920-luvulla vielä vapaampaa kuin muualla, ideologiset vastakkaisasettelut olivat vasta piilevinä.

"Ei siinä minkäänlaista skismaa ollut, vaikka minä siellä yksinäni kuljin siellä suojeluskunnan soittokunnassa [Suojeluskunnan soittokunta toimi Kopsamolla kirkonkylässä] ja ne oli vormussaan ja minä olin siviilissä."

Hän kertoo myös kertoo Torvisoittokunnankin soittaneen joskus tanssimusiikkia, ei kylläkään koko illan tansseja, mutta kyllä iltamissa yksi tunti soitettiin:
"Mutta kun se on niin paljon raskasta soittokunnalla soittaa, ettei sitä mielellään soitettu koko iltaa, että siellä oli sitten joku haitaristi, joka jatkoi sitä sitten.

"Torvisoittokunnan kokoonpano oli se seitsikko aina, pienin määrä mikä torvisoittokunnassa on se seitsikko, ei sen pienemmällä, se on kvintentti sitten, että viisi henkeäkin, semmoinenkin saattaa olla, mutta siihen aikaan oli se seitsikko juuri vähin."

1930-luvun puolivälistä eteenpäin Torvisoittokunta ja Korkeakosken kansalaisopiston kuoro esiintyivät Paavo Lehtisen mukaan myös yhdessä:
"No jos oli semmoisia laulunäytelmiä niin kyllähän niitä tietenkin. Minäkin muistan yhden semmoisen, laivan kannella [lavastus] kun esitettiin, niin siinäkin oli, meitä oli soittokunnan poikia siinä kun piti laulaa, siinä oli paljon laulua laivan kannella näytelmässä. Se on Pasi Jääskeläisen kirjoittama näytelmä, niin siinähän oli paljon lauluja niin me oltiin siellä taustakuorona sitten. Niin ja täällä kävi sitten musiikinopettaja Orivedeltä, Suihko, Tauno Suihko joka kuoroa johti."

AATTEIDEN AIKA

Kansalaisopiston Paavo Lehtinen mieltää tehtaan perustamaksi ja muistelee sen vaiheita:
"Se oli ainut, ei sitä missään ollutkaan kuin Orivedellä [Orivedellä kansanopisto]. Sieltä se sitten, sieltä oli opettajat täällä kävi [opettajat Oriveden kansanopistolta] ja sekin tietysti perustettiin sen takia, että, ainakin mulla on se käsitys, että saatiin työväestö vähän hajalle, silloin oli toiminta Nummelassa kovasti, työväki toimi Nummelassa hirveesti, siellä oli joka ilta jotakin toimintaa. Mutta kun kansalaisopisto perustettiin toiminta hajaantui, kun osa rupesi käymään siellä, siitä tuli skismaakin muuten, kaikki mikä täällä oli työväenyhdistyksen johdossa, ne oli kovasti vihaisia siitä. Se jakaantui niinkuin kahteen leiriin koko työväestö. Mutta kuitenkin kyllä se tasoittui, minä muistan kun Korsumäen Einokin oli hyvin vihainen. Se oli niitä johtomiehiä [Työväenyhdistys] kanssa, niin kun se jonkun vuoden oli se kansalaisopisto toimi Herralassa [tehtaan työsuhdeasuntoalue, 3 taloa], siinä oli semmoinen juhlahuone, niin jopa sekin tuli sinne juhliin sitten. Että kyllä se semmoista pahennusta herätti ensin alkuun.

Korkeakosken kansalaisopiston opiskelijat jakaantuivat melko tasan tehtaalaisiin ja ei-tehtaalaisiin. Käytännössä Korkeakosken kansalaisopisto miellettiin Juupajoella ensisijaisesti tehtaan kouluksi. Juupajoen maanviljelijäväestöä edustavat kunnallismiehet suhtautuivat opistoon viileästi. Opistoa syytettiin välillä jopa vasemmistolaisesta kiihotustyöstä ja tämä seikka vaikeutti opiston toimintaa. Vastaavasti työläisten mielestä kansalaisopistoa pidettiin oikeiston hankkeena työväenliikkeen rivien hajoittamiseksi, etenkin kun teknillinen johtaja Adolf Laine oli näkyvästi mukana toiminnassa.

Myös Paavo Lehtisen mielestä kansalaisopisto aluksi jakoi kaikki kyläläiset leiriin, mutta tasaantui sitten pikkuhiljaa vuosien varrella, kun ymmärrettiin, ettei sillä ollut puolueiden kanssa mitään tekemistä.

Korkeakosken kansalaisopiston perustamisesta kerrotaan sen historiikissa seuraavaa, että 24.8.1933 pidettyyn perustamiskokoukseen olivat saapuneet edustajat Korkeakosken Nuorisoseurasta, Korkeakosken Kenkätehtaasta ja Oriveden Opiston Toveriliitosta. Kenkätehdasta edusti teknillinen johtaja Adolf Laine, Nuorisoseuraa tehtaan konttoripäällikkö J.A. Prami ja Toveriliittoa kansalaisopiston johtaja Aarne Laaksovirta. Tähän perustavaan kokoukseen oli saapunut vain osa niistä tahoista, joille Toveriliitto oli kutsun lähettänyt. Oriveden ja Juupajoen kuntia asia ei ollut kiinnostanut, kun taas Korkeakosken taajama-alueen edustus oli kattava. Tämä vaikutti kokouksen päätökseen;

"Yksimielisen keskustelun tuloksena päättivät osanottajat perustaa Korkeakosken kansalaisopisto-nimisen oppilaitoksen. Ensimmäiseen johtokuntaan kokous valitsi Aarne Laaksovirran, Adolf Laineen, Korkeakosken kansakoulun opettajan Matti Penttilän ja Korkeakosken Kenkätehtaan työnjohtajan Santeri Rahkosen varsinaisiksi jäseniksi."

Kansalaisopistolle perustettiin samalla myös kannatusyhdistys, jonka tarkoituksena oli ylläpitää Korkeakosken kansalaisopistoa vapaan kansansivistystyön tukemiseksi Korkeakosken tehdasalueella. Musiikki kuului alusta alkaen kansalaisopiston ohjelmaan. Varastonhoitaja Veikko Lehtivirta opetti sitä jo ensimmäisellä syyslukukaudella kaikkiaan 39 tuntia. Soittotuntien tavoitteena oli torvisoiton oppimisen lisäksi valmistella ohjelmaa opiston juhlatilaisuuksiin. Sekakuoroa ohjasi opettaja Olga Penttilä ja tavoite oli niissäkin esiintyminen opiston juhlissa.

Vuonna 1933 Korkeakosken Kenkätehdas tuki kansalaisopiston toimintaa 19 000 markalla, Korkeakosken Nuorisoseura 15 000 markalla ja Oriveden Opiston Toveriseura 6 000 markalla. Koska valtionavun saannin ehtona oli myös kunnan säännöllinen tuki, saatiin Juupajoen kunnalta lopulta 3 000 markkaa. Kunta suhtautui yleensä viileästi kansalaisopistoa kohtaan, Kopsamolta käsin ei ehkä tiedostettu toiminnan laajuutta ja yhteiskunnallista merkitystä, vaan kansalaisopisto nähtiin tehtaan hankkeena, jonka kehittämiseen kunta ei ollut halukas sitomaan niukkoja resurssejaan.

Korkeakosken Kenkätehtaan osuus rahoittajana sekä tilojen järjestäjänä oli ratkaiseva. Vuosina 1935-38 tehdas lainoina ja avustuksina yli 30 000 markkaa ja lainatkin muuttuivat usein avustuksiksi, mikäli niitä ei voitu maksaa takaisin. Nuorisoseuran talo oli tehtaan omistuksessa ja tehdas järjesti kansalaisopiston johtajalle asunnon. Kenkätehtaan teknisen johtajan Adolf Laineella oli tärkeä merkitys toiminnan jatkuvuuden kannalta. Hänen toimintansa kansalaisopiston johtokunnan puheenjohtajana ja kenkätehtaan korkeimpana Korkeakoskella asuvana johtajana antoi hänelle suhteellisen paljon valtaa. Laineen tehtävänä oli myös vakuuttaa Aaltosen Tehtaitten ylin johto kansalaisopiston tärkeydestä. Kenkätehtaan intressit lähtivät todennäköisesti patriarkaalisesta ajattelutavasta, työnantajan oli huolehdittava työntekijöistään kokonaisvaltaisesti. Tietysti johto toivoi opetuksen hyödyttävän tehdasta välittömästi tai välillisesti.

Vuonna 1934 opiston toimintakertomuksessa todettiin seuraavaa: "Yhteiskunnallinen keskustelukerho, jota oli kevätkaudella pidetty joka toinen sunnuntai, päätettiin jättää pois, sillä se voisi vain lisätä puolue-erimielisyyttä."

Musiikkiyhdistyksen kuorosta Paavo Lehtinen toteaa, että kun Lehtivirta johti silloin 50-luvulla kuoroa niin siinä oli melkein sitä parempaa väkeä mukana siinä kuorossa, apteekkari, asemapäällikkö ja kirjurit ja muutama tehtaalainenkin.

Korkeakosken Työväenyhdistys perustettiin vuonna 1903 ja ensimmäinen työväentalo Nummela rakennettiin vuonna 1905 ja tämän palossa vuonna 1914 tuhoutui työväenyhdistyksen siihen astinen arkistomateriaali kokonaisuudessaan.

Työväenyhdistys mahdollisti vuonna 1929 pianon ostollaan ja sen vuokrauksella säestyssoiton vieraileville taiteilijoille ja myös tanssisoittoon, josta perittiin 50 markkaa "enemmän kuin tunti mutta ei enempää kuin 4 tuntia. N.s. poikain ja tyttöjen iltamiin ei pianoa vuokrata." Paavo Lehtinen ei muista Korkeakoskella olleen varsinaista pianonsoiton taitajaa tällöin.

Joulukuun 1930 kokouksessa Työväenyhdistys myönsi yhdistyneelle Hirsilän-Korkeakosken Torvisoittokunnalle harjoitteluluvan Nummelaan, jonka vuokrana oli soitettava vapaasti yksissä Ty:n iltamissa. Paavo Lehtinen muistaa tämän asian eri lailla, hänen mukaansa soittajia lainailtiin puolin ja toisin tarvittaessa Korkekoskelta Hirsilään ja päinvastoin.

Syksyllä 1933 perustettiin Työväenyhdistyksen nuoriso-osaston keskuuteen sekakuoro, jonka kerrotaan pitäneen säännöllisiä harjoituksia. Paavo Lehtisen mukaan kuoro toimi vain runsaan vuoden ja sen tilalle tuli kansalaisopiston kuoro.

Työväenyhdistyksen pöytäkirjoista käy ilmi, että 30-luvun alku oli yhdistykselle taloudellisesti ja aatteellisesti ankeaa aikaa. Teatteriseurueet eivät vierailleet paikkakunnalle, kun tilaisuuksiin ei tullut yleisöä ja omia iltamia järjestettiin harvakseen. Juupajoella toimi myös Lylyn, Hirvijärven ja Petääjärven työväenyhdistykset ja Hulippaan Pienviljelijäyhdistys, myös nämä järjestivät silloin tällöin iltamia.

Kolmekymmenluvun puolivälissä esiintyi kielteistä suhtautumista Työväenyhdistykseen, lokakuun kokouksessa 1936 kirjattiin pykäliin tosiasiana, että:

"Korkeakosken kansakoulun johtaja opettaja Penttilä oli kieltänyt sanotun koulun oppilaita menemästä Korkeakosken työväentalolle mihinkään työväen järjestämiin iltamiin sekä rankaisun uhalla kieltänyt käymästä kork. V. ja U. seuran voimistelu harjoituksissa vaikka sanottu seura on Suomen valtion urheiluavustusta nauttiva seura. Sekä samalla sanonut koululapsille että kyllä te saatte iltamissa käydä ja toimia kun toimitte isänmaan hyväksi."

Liitteinä olevista Korkeakosken kansalaisopiston kevätjuhlan ja toverikunnan musiikki- sekä näytelmäiltojen ohjelmalehtisiä vuosilta 1937-38 näkee sen ajan musiikillista ohjelmistoa tarkemmin.

Hilkka Joki meni 14-vuotiaana kenkätehtaaseen töihin ja hän liittyi kansalaisopiston kuoroon sen aloitettua toimintansa Korkeakoskella. Hilkka Joen muistelee, että kuorossa oli noin 20 laulajaa silloin ja sitä johti opiston johtaja Erkki Mela. Kuoron jäsenistä suurin osa oli tehtaan työläisiä, mutta mukana oli myös virkailijoita. Sopraanoa lauloivat Hilkka Joki, Kaarina Numminen, Taina Laine, Rauha Numminen ja alttoa Aune Seppälä, Lyyli Penttilä ja Ida Järvinen. Miehistä mukana olivat Hilkka Joen veljet Ossi ja Eino Merikoski, Matti Seppälä, Väinö Salminen, Kalevi Kulo ja myös soittajina tunnetut Veikko Lehtivirta ja Paavo Lehtinen sekä teknillinen johtaja Adolf Laine. Hilkka Joen mielestä sekakuoron laulut valittiin vuodenaikojen mukaan ja varsinaisia työväenlauluja hän ei muista kuin marssin "Ajan aallot" ja "Työväen marssi". Esimerkkeinä muista usein lauletuista lauluista hän mainitsee "Karjalaisten ja Hämäläisten laulut, Kesäpäivä Kangasalla, On kesän kirkas huomen, Taivas on sininen ja valkoinen, Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, Pois meni merehen päivä".

Sekakuoro esiintyi opiston musiikki-illoissa Nummelassa ja esimerkiksi sävelmä "Heikin häät" piti laulaa aina kahdesti yleisön pyynnöstä. Myös opiston toveri-illoissa kuoro esitti kuvaelmia laulamalla ja lopuksi tanssittiin tehtaan antamissa tiloissa. Hilkka Joki kertoo, kuinka 30-luvun lopulla musiikin harjoitus oli huipussaan ja koko kylän muukin harrastustoiminta oli vilkasta. Hän muistelee, kuinka sitten kun miehet lähtivät sotaan, niin kansalaisopiston ja kuoron toiminta loppui siihen ja viimeisissä harjoituksissa oltiin hyvin haikeina.

Paavo Lehtinen oli alusta loppuun saakka kansalaisopiston kuorossa ja hän muistelee Oriveden kansanopiston musiikinopettajan Suihkon johtaneen kuoroa.

Kansalaisopistossa opiskeltiin sodan kynnyksellä, syksyllä 1939 torvisoittoa 18 tuntia ja sekakuorolaulua 20 tuntia, nämä olivat miesten voimistelun ohella suosituimmat osallistumismääriltään, soittajia oli 14 ja kuorolaisia 27. Lisäksi orkesteriharjoituksiin oli varattu 5 tunnin kurssi, johon osallistui 13 opiskelijaa. Torvisoittoa opetti koko opiston toiminnan ajan Veikko Lehtivirta, joka toimi myös opiston Torvisoittokunnan johtajana.

Lokakuussa 1939 Juupajoen Suojeluskunta vaati kansalaisopiston lakkauttamista siksi, että se oli ottanut opiston huoneiston hallintaansa. Toiminta jatkui kuitenkin Talvisodan syttymiseen asti. Korkeakosken kansalaisopiston viimeinen lukuvuosi käynnistyi 10. syyskuuta 1940 ja päättyi 26.4.1941. Jatkosodankin aikana toimintaa yritettiin kyllä käynnistää, mutta halukasta johtajaa ei löydetty. Marraskuussa 1944 johtokunnan kokous päätti lopettaa opiston toiminnan, suoranaiseksi syyksi ilmoitettiin varojen puute.

Paavo Lehtisen mukaan iltamaperinne jatkui sodan jälkeenkin, mutta paljon laimentuneena, eikä enää löytynyt niin innokkaita esiintyjiäkään kuin ennen.

"Tanssijoita olisi riittänyt sodanjälkeen, niitä olisi ollut vaikka joka päivä, joka ilta pitää. Niitä kyllä riitti, katso kun ihmiset oli viisi vuotta tanssimatta niin kyllä tanssi maittoi.

Kyllä pelkkiä tanssejakin sai pitää, mutta ohjelmallisissa iltamissa ei saanut pitää mutta kun sen tunnin. Siinä ei ollut veroa silloin ollenkaan, muistaakseni, semmoisessa missä oli ohjelmaa. Se oli ihan pakkopullaa, kuten tervehdyssanat ja vähän yksinlaulua, jotakin semmoista mitä saatiin nimeksi aikaa kulumaan sen verran: Kyllähän ne sitä sitten vähän salaa jatkoi sitä tanssiaikaa, että sitä pikkusen venytettiin aina pitemmäksi, semmoistahan se oli.

MUSIIKKIYHDISTYS SOITON JA LAULUN TUKENA

Korkeakosken musiikkielämästä ennen sotia ja niiden jälkeen kirjoitti Oriveden Sanomat huhtikuussa 1953 seuraavasti:
"Paikkakunnalla on kuitenkin harrastettu mieskuorolaulua jo v:sta 1932 alkaen. Silloin täällä asunut ja nykyisin niin kuuluisaksi tullut Nekalan Lapsikuoron johtaja Antti Jussila oli aloitteentekijänä ja kuorotoiminnan sieluna. Hänen työtään jatkoi v 1935 silloisen kansalaisop. johtaja Mela. Talvisodan syttyessä keskeytyi toiminta hyvin ymmärrettävistä syistä. V. 1944 syksyllä aloitettiin vanhojen kuoromiesten toimesta harjoitukset uudelleen ja johtajana oli silloinen kunnanlääkäri Lenni Lehtimäki. Hänen siirryttyään pois paikkakunnalta toimivat johtajina M. Seppälä ja E. Korsumäki. mutta v. 1949 alusta, kun kuoron rekisteröiminen ja musiikkiyhdistyksen perustaminen tapahtui sekä johtajaksi ryhtyi kenkätehtaan varastonhoitaja Veikko Lehtivirta, saatiin toiminta tukevalle pohjalle, harjoitukset tulivat säännöllisiksi ja lauluinnostus kasvoi huomattavasti."

Mieskuoron ohjelmistosta kerrotaan edellämainitussa lehtiartikkelissa, että siinä on 30 esitettävää laulua, joiden joukossa on useita kuoronjohtaja Lehtivirran sovittamia. Mieskuoro Kosken Laulajat toimi jo aikaisemmin ja heidän esiintymisistään on liitteenä ensimmäisen kevätkonsertin ohjelma vuodelta 1946.

Ensimmäisessä säilyneessä pöytäkirjassa, joka on tehty Kosken Laulajain kokouksesta 14.1.1949. päätettiin asettaa musiikkilautakunta, johon jäseniksi valittiin Veikko Lehtivirta, Eino Korsumäki, E. Junto ja J. Seppälä. Pöytäkirjasta löytyy seuraavat myös merkinnät:

"18.1.1949. alkoivat kuoron säännölliset harjoitukset. Uutena lauluna otettiin työn alle Stunzin säveltämä Ylioppilaslaulu (Kaikukoon nyt laulua maamme). Vanhoista lauluista kerrattiin ja fiilattiin mm. seur. lauluja: Möllersin "Island", H. Wetterlingin "Tähti kirkas" ja unkaril. kansansävelmä "Missä, miss' on ystäväin". 25.1.49. harjoittelun alle uusi laulu Dyrrnerin säveltämä "Myrsky-yö merellä". Vanhoja lauluja: Paciuksen "Suomen laulu".

Kevään kuluessa harjoteltiin uusia lauluja kuten F. O. Frieberg: Kevätlaulu (Laulu leivon soi), Järnefelt: Sirkka, H. Kjerulf: Joakim kera Sannansa, A. E. Marschur: Miks kaukana niin olet, "Hyvästi", J. A. Tanner: Rekryytti, suomal. kansansäv.: Kaksipa poikaa Kurikasta.

Kosken Laulajain seuraavassa kokouksessa 15.2.49 on pöytäkirjassa merkintä, että puheenjohtaja Pekka Vääriskoski esitti kuorolle hyväksyttäväksi säännöt ja samassa kokouksessa päätettiin myös perustaa Korkeakosken Musiikkiyhdistys r.y., jonka alaiseksi tuli myös torvisoittokunta.

Tämä Korkeakosken Musiikkiyhdistys on merkitty yhdistysrekisteriin 8.8.1949. Säännöissä todetaan, että yhdistyksen tarkoituksena on herättää ja ylläpitää kotimaisen musiikin, erityisesti seka-, mies-, naiskuorolaulun, torvisoiton ja orkesterimusiikin harrastusta. Toiminnan mainitaan, että yhdistys toimeenpanee mahdollisuuksien mukaan harjoituksia, kokouksia ja esitelmätilaisuuksia, sekä konsertteja, iltamia ja juhlia tai avustaa esityksillään sellaisia.

Mieskuoro sekä Torvisoittokunta olivat aloittaneet eräitten tietojen mukaan jo 1920-luvulla, mutta yhdistyksen kautta toiminta saatiin viralliseksi ja vilkastui entisestään.

Korkeakosken musiikkiyhdistyksen rungon muodosti vuonna 1949 mieskuoro ja Torvisoittokunta. Kuoron jäsenmäärä oli 18 + johtaja, jakaantuen seuraavasti: I tenori 5, II tenori 3, I basso 4 ja II basso 6. Torvisoittokunnan, torviseitsikon jäsenmäärä oli 10, jakaantuen seuraavasti es-basso 1, b-baritoni 1, b-tenori 2, es-altto 1, b-kornetti 3 ja es-kornetti 2.

Yhdistyksen johtajana toimi kenkätehtaan varastonhoitaja Veikko Lehtivirta, puheenjohtajana insinööri Pekka Vääriskoski ja johtokunnan jäseninä kenkätehtaan työmies Eino Korsumäki, kenkätehtaan sähköasentaja Martti Korpela, rautateiden kirjuri Kalevi Kulo, metsänhoitaja Armas Seppälä sekä varajäseninä osuuskaupan johtaja Toivo Vesanen ja kenkätehtaan työmies Ossi Merikoski. Musiikkilautakunnan jäseninä toimivat Veikko Lehtivirta, Eino Korsumäki, E. Junto ja J. Seppälä.

Soittokunta ja kuoro esiintyivät vappumatineassa Kenkätehtaan luona, äitienpäivänä kuoro esiintyi Korkeakosken kansakoululla, Työväenyhdistyksen toimitalon Nummelan vihkiäisissä 19.6. esiintyivät sekä kuoro että soittokunta [Nummela oli palanut vuonna 1944 toisen kerran], samoin kuin Osuuskaupan järjestämässä kesäjuhlassa 21.8. ja 28.8. Kenkätehtaan järjestämässä vuorineuvos Emil Aaltosen 80-vuotisjuhlassa Nummelassa. Yhdistys järjesti myös omin voimin ensimmäisenä toimintavuotenaan kaksi musiikki-iltamaa, 6.8. Korkeakosken Nummelassa sekä 18.9. Juupajoen kirkonkylässä Suomelassa, joka oli muuttunut suojeluskunnan talosta Manttaalikunnan taloksi

Korkeakosken Musiikkiyhdistyksen Juuupajoen kunnanvaltuustolle vuonna 1949 lähettämässä avustusanomuksessa todetaan Torvisoittokunnalle hankitun torvet yksityisin lahjavaroin jo vuosia sitten ja mieskuoro Kosken laulajat on toiminut jo kymmenisen vuotta. Anomuksessa korostetaan pätevän johtajan tarvetta ja tuodaan esiin varastonhoitaja Veikko Lehtivirran palkatta tekemä työ, noin 60-70 tuntia vuodessa. Yhdistys esittää myönnettäväksi "O/Y Alkohoolilike A/B" voittovaroista johtajan palkkaukseen 5 000 mk kuukaudessa, Torvisoittokunnan nuottien ostoon 5 000 mk ja torvisoittokunnan nuottitelineiden uusimiseen 10 000 mk, yhteensä 80 000 mk. Lopuksi todetaan tämäntapaisten asioiden nostavan koko kunnan arvoa ja luvataan tulla esiintymään kunnan järjestämiin tilaisuuksiin ja juhliin. (kunnanvaltuusto myönsi 20 000 mk)

Elokuussa vuonna 1949 Korkeakosken Musiikkiyhdistys anoo ohjelmallisen iltaman järjestämislupaa Oriveden piirin herra nimismieheltä. Ohjelmassa tulisi olemaan alkumarssi, tervehdyssanat (M. Korpela), lausuntaa (S. Rahkonen), mieskuorolaulua, soittoa, puhe (P. Vääriskoski), sahansoittoa (V. Viklund), mieskuorolaulua, huumoria (K. Kulo), yhteislaulua, kanteleensoittoa (K. Rahkonen), mieskuorolaulua, Esa ja Masa laulavat (E. Leiniö ja M. Korpela). Lopuksi tanssia 1 1/2 tuntia Torvisoittokunnan ja yhtye Lehtivirta & Seppälän säestyksellä.

Vuoden 1950 toimintakertomuksessa todetaan, "ettei se innostus, jota edellisenä toimintavuonna tätä hienoa vapaa-ajan harrastusta kohtaan osoitettiin, ole jatkunut samanlaisena, lukuunottamatta johtajaa." Vuoden aikana kuoro oli harjoitellut mm. Becker: Laulajain marssi ja I. Hannikainen: Saunalaulu (joka poistettiin ohjelmistosta vaativuutensa vuoksi), Frieberg: Laulajain lippu, Lehtivirran sovitus: Kapteeni kattoo purjeen takaa. Lehtivirran aloitteesta kokeiltiin 3-äänistä lauluja, Kreutzer: Nuorten marssi, Werner: Punaruusu, ruotsalainen kansanlaulu: Kaukomaille, F. A. Ehrström: Lähteellä, kaikki Lehtivirran 3-äänisiksi sovittamina.

Vuoden toimintakertomuksessa on mainittu runsaasti esiintymisiä erilaisissa tilaisuuksissa; Kalevala-juhla, VPK:n iltamat, Korkeakosken Osuuskaupan opintopäivät, vappumatinea Korkeakoskella, Oriveden Mieskuoron 20-vuotisjuhlat (erinomainen menestys), Juupajoen kunnan lääkärin ja terveystalon vihkiäisjuhlat, Korkeakosken kansakoulun 50-vuotisjuhlat sekä kaksi ohjelmallista musiikki-iltamaa.

Vuonna 1951 kolmas toimintavuosi toi hiukan piristystä alkuinnostuksen hiipumisen jälkeen. Soittokunnan harjoitusajoista suurin osa käytettiin kuuden uuden soittajan harjoittamiseen, joitakin instrumentteja oli vapaana, joten paikkakunnalta muuttoakin esiintyi. Harjoituspaikkana oli Korkeakosken kansakoulu. Torvisoittokunnasta todettiin, että sen vahvuus oli 11 miestä, joista neljä oli opettelevaa. Pääasiassa oli harjoiteltu ohjelmamusiikkia (ei tanssimusiikkia), harjoituksia oli ollut säännöllisesti kerran viikossa ja esiintymisiä oli ollut runsaasti ja niistä oli saatu kiittäviä arvosteluja. Kuoro oli harjoitellut kolme ja neli-äänisiä lauluja, "Kyöpelin laulu", "Silloin se ilma lämmin on", "Taas leivoset ilmoissa", "Kotimaani ompi Suomi".

Vuoden 1952 toimintakertomuksessa kaivattiin edelleen uutta verta yhdistykseen, jäsenmäärä oli vähentynyt kolmella. Orivedellä kesällä 1953 toimintansa aloittavan Klemetti-opiston kuoronjohtajakurssille päätettiin lähettää Veikko Lehtivirta. Vuonna 1952 oli tarkoitus järjestää mieskuoron 20-vuotisjuhlat, mutta huoneisto- ja muiden vaikeuksien vuoksi juhla päätettiin siirtää seuraavan vuoden kevääseen. Kesän toiminnan todetaan olleen vähäistä olympialaisten ja sateisen kesän vuoksi!

Vuonna 1953 otettiin osaa Sulasolin Tampereen piirin järjestämiin Oriveden laulu- ja soittojuhliin 20.-21. kesäkuuta. Näihin juhliin valmistautumisen vuoksi mieskuoron 20-vuotisjuhlia päätettiin jälleen siirtää syksyyn. Mieskuoron 20-vuotishistoriikki oli suunnitteilla ja tehtävä annettu metsänhoitaja Armas Seppälän toimeksi 11.3.53, mutta tiettävästi historiikkia ei koskaan saatu valmiiksi.

Musiikkiyhdistyksen puheenjohtajan Pekka Vääriskosken muutettua pois paikkakunnalta, olivat vuosikokoukset jääneet pitämättä vuosina 1954-1956. Vuosikokouksessa 3.2.1958 todettiin kuoron toiminnan olleen lamassa, Torvisoittokunta oli toiminut kuitenkin täydellä teholla. Kokouksessa selviteltiin mieskuorolaulun elvyttämistä ja suunniteltiin yhteistyötä Lylyn kylän kanssa. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin asemapäällikkö Kalevi Kulo.

 

TORVISOITON LAANTUMINEN

Saunion mukaan toinen suuri vedenjakaja suomalaisessa työväenmusiikissa oli 1960-luku. Suomesta tuli sinä vuosikymmenenä teollinen valtio ja kulttuurissa siirryttiin ns. impivaaralaisuudesta kapitalismin kulttuuriin. Hänen mukaansa kun joukkotiedotusvälineet, televisio, äänilevy ja sävelradio levisivät, niin vanha iltamaperinne sekä kisällilaulu kuolivat.

Vuoden 1960 vuosikokouksessa puheenjohtajaksi valittiin Kalevi Kulo ja sihteeriksi Paavo Lehtinen. Varsinaista toimintakertomusta ei esitetty, mutta todettiin, että soittokunta oli kuitenkin pitänyt säännöllisiä harjoituksia ja etenkin nuoriso oli ollut ahkerasti mukana. Juhlissa oli esiinnytty kahdeksan kertaa ja lisäksi käyty kunnalliskodissa ilahduttamassa vanhuksia.

Vuoden 1960 toimintakertomuksessa todetaan mieskuoron yhä lepäävään laakereillaan, yhdeksi syyksi todetaan usean hyvän ja innokkaan laulajan muuttamisen paikkakunnalta pois. Soittokunnasta kerrotaan, että innostus on kasvanut etenkin nuorten poikien kohdalla. Harjoituksiin on osallistunut toistakymmentä nuorta soittajaa.

"Tuntuu siltä kuin torvensoitto Korkeakoskella elää uutta nousukauttaan, sillä uusia tulokkaita olisi vieläkin enempi, ellei torvien puute olisi esteenä."

Soittokunnalla oli yhdeksän julkista esiintymistä sinä vuonna. "Syksyn tultua eli marraskuun 4 p:nä soittokunta olikin jälleen remmissä, sillä olihan kyseessä oman allisterimme [Ville Likki] tyttären häät Nummelassa".

Kunnan väkiluku oli vielä 1960-luvulla 3500 henkeä, josta toisen rakennemuutoksen myötä väheni nykyiselle tasolle.

Vuoden 1961 vuosikertomus kertoo innostuksen kylällä torvisoittoon jatkuneen ja pienten soittajien antaneen näytteen taidostaan esiintymällä omana seitsikkonaan. Musiikkiyhdistyksen puheenjohtaja vaihtui vuonna 1962, jolloin soittokunnan alton soittaja Viljo Likki siirtyi yhdistyksen johtoon, soittokuntaa johti edelleen Veikko Lehtivirta. Vuosikertomuksessa todetaan "On sentään yksi harrastus tässä pienessä kylässämme joka yhdistää sekä vanhat että nuoret. Sanokaamme: torvimusiikki ei tunne rajoja."

Seuraavana vuonna todetaan harjoituksien jatkuneen entiseen tapaan, mutta loppuvuodesta nuorten into hiukan laimeni. Vuonna 1964 oli soittokunta edelleen ainoa musiikkimuoto yhdistyksessä ja alkuvuosi sujui hyvin ja esiintymisiäkin oli, mutta syyskesällä toiminta hiljeni kun soittokunta menetti basisterinsa Jaakko Seppälän ja hänen tilalleen ei saatu uutta. Nuorisosta todetaan jo tämän vuoden toimintakertomuksessa, että "Nuorisoa on yritetty saada mukaan soittokuntaan, mutta tuntu siltä, että tämän hetken nuoriso on kiinnostunut enemmän rautalanka- kuin torvimusiikista."

Seuraavina vuosina joutuukin Musiikkiyhdistyksen johtokunta toteamaan valittaen, että toiminta on Torvisoittokunnankin kohdalla entisestäänkin hiljentynyt, ainoastaan yksi esiintyminen saatiin aikaan Nummelaan, sekin Oriveden ja Hirsilän soittajien avustuksella.

Paavo Lehtisen mukaan soittokunta oli kuitenkin koossa aina vuoteen 1975, jolloin Veikko Lehtivirran sairastumisen vuoksi se jäi ilman johtajaa. Paavo Lehtinen siirtyi itse samana vuonna soittamaan Oriveden puhallinorkesteriin, jossa hän kävi Toivo Pohjan kanssa useita vuosia. Tällöin oli jo Hirsilänkin Torvisoittokunnan toiminta päättynyt.

Paavo Lehtisellä on vielä viulu tallella, mutta soittamisestaan hän sanoo:

"Ei se käy enää ollenkaan, mulla on sormikin tämmöinen viallinen, ettei tämä, tämä ei suoristu ollenkaan, ettei tahdo saada painuun tonne kieliin. Siinä on semmoinen vika. Kyllähän mää tommoiset kotisoitot, äitienpäivät ja semmoiset voin soittaa, mutta ettei missään esiintyä."

EPILOGI

Musiikkiyhdistys toimi ilman musiikkia vuoteen 1984, jolloin sen johtokunta päätti lopettaa 22.2. toistaiseksi Musiikkiyhdistyksen toiminnan koska sillä silloisessa muodossaan ei ollut merkitystä.

"Näin päättyi Mus. yhdistyksen toiminta jonka se aloitti 8 p:nä elokuuta 1949. Toivotaan, että joskus tulevaisuudessa on jälleen mahdollisuus jatkaa Mus. yhdistyksen toimintaa, eikä tästä muodostuisi "Prinsessa ruususen" unta."

Korkeakosken Torvisoittokunnasta on jäljellä kolme Es-kornettia, kaksi B-kornettia, yksi B. Tromba, yksi B-trumpetti, kaksi Es. alttoa, yksi B-tenori, kolme B-baritonia, kolme Es-bassoa, iso ja pieni rumpu (molemmista kalvot rikki), yksi lautanen ja yksi nuottiteline, seitsikon nuottikirjat, joita on yksi stemmaa kohden ja yksi paketti vanhaa nuotistoa. Materiaali on toistaiseksi tallennettu Musiikkiyhdistyksen viimeisen puheenjohtajan Viljo Likin säilytettäväksi.

Samaan aikoihin, kun torvet vietiin vintille, niin Aaltos-yhtymä lopetti kengänvalmistuksen Korkeakoskella ja kenkien teko museoitiin Koskenjalan yhdistyksen toimesta Koskenjalan Kenkä- ja Nahkamuseeon vanhaan nahkatehtaan kiinteisöön. Musiikki perinnettä Juupajoella pitävät yllä vielä Juupajoen Maamiesseuran soittokunta johtajansa, kanttori Raimo Soikan johdolla sekä kansanmusiikkia soittava Juupajoen Pelimannit johtajanaan opettaja Tapio Ojala.

 

LÄHTEET

ARKISTOLÄHTEET

Joki Hilkka, haastattelu 9.1.1994.

Juupajoen Korkeakoskella sijaitsevan Korkeakosken Kenkätehtaan työntekijöiden työstä ja elinoloista vuodesta 1898 1940 luvulle. Riitta Sipilä, Turun Yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Suomalainen ja vertaileva kansatiede. Pro gradu-tutkielma 1989.

Korkeakosken Musiikkiyhdistyksen pöytäkirjat ja vuosikertomukset 1949-1984.

Korkeakosken Työväenyhdistyksen ja sen johtokunnan pöytäkirjat 1915-1975.

Koskenjalan Museon arkistomateriaali.

Lehtinen Paavo, haastattelu 29.12.1994.

Raevuori Yrjö, Suutareita ja suomalaista kenkäteollisuutta vuoteen 1940, julkaisematon käsikirjoitus, 1971.

Airi Mäkisen hallussa ja keräämä arkistomateriaali.

Työväenyhdistyksen perustavan kokouksen pöytäkirja 1904

 

KIRJALLISUUS JA PAINETUT LÄHTEET

Hiukka Toini, Oriveden Musiikkiyhdistys r.y. 1922-1972. Orivesi 1972.

Hirsilän Kylähistoriaryhmä, Kotoinen Hirsilänseutu. Tampere 1993.

Karhu Seppo, Korkeakosken kansalaisopiston historiikki. Orivesi 1988-1990.

Korkeakosken Työväenyhdistyksen "Kolmannen Nummelan" Syntyhistoriikki ja vihkiäisjuhlan ohjelma 19.6.-49.

Kurkela Vesa, Taistojen tiellä soiteltiin - ja soiton tahdissa tanssittiin. Jyväskylä 1983.

Lilja Paavo W., Oriveden pitäjän 400-vuotisjuhlien juhlajulkaisu. Tampere 1949.

Oriveden Sanomat 16.4.1953.

Saunio Ilpo (toim.), Laulu ottaa kantaa. Helsinki 1983.